Aika tulkitsee kuvia

Vanhojen valokuvien laatikosta löytyi keltainen Helioksen Aurinkokuva-kuori, johon olin kirjoittanut Tallinna 1974. Mustavalkoiset, valitettavan epätarkat valokuvat palauttivat mieleeni ensimmäisen Tallinnan matkani Georg Ots-laivalla Turusta kyseisen vuoden keväällä. Lumi oli sulanut, ruoho alkoi juuri vihertää vanhan kaupungin muurin vieressä. Katukuvan ihmiset pukeutuivat tummiin, talot olivat kauniita mutta kunnostuksen tarpeessa, kahviloita sai hakea. Oudot kyltit ("Kûlmuduskappide parandamine", Kauamängivaised heliplaatid", jos nyt muistan kirjoitusasun oikein) tuntuivat hauskoilta viron kieltä osaamattomasta.

Tallinna oli silloin kaukana, vaikka kilometrejä tai merimaileja ei ollut yhtään enempää kuin nykyään. Se oli tuntematon maa, jossa sittenkin tutuinta taisi olla kieli.

90-luvun Tallinna-kuvani ovat värillisiä, missä on näin jälkeenpäin katsoessa vahvaa symboliikkaa. Kuvissa näkyy katuvilinää, kahviloita, ihmisiä, kukkia, käsityökauppoja, ikään kuin 70-luvun mustavalkoinen maailma olisi herännyt eloon. Ja niinhän tapahtuikin. Tallinnaan pääsi helposti ja sieltä oli hauska ostaa villasukkia, neulepaitoja, kakkuja ja kuohuviiniä. Tallinnan mummojen neulomat sukat ja villapaita lämmittivät minua melontaretkillä tuulisissa saarissa ja lähetin mielessäni heille lämpimiä ajatuksia.

Nykyisin lähden meren yli kokemaan uusia asioita, erilaisia museoita, taidenäyttelyitä, hyviä ravintoloita, vanhoja taloja, kahviloita. Tallinna muuttuu, mutta niin muuttuu myös oma näkemykseni ja oma tapani kokea kaupunkia.

Vanhat valokuvat ovat tärkeitä historian tulkinnassa, mutta niitä voi käyttää myös oman elämän tulkkeina. Kun eläkeikäisenä katson nuoruudenkuvia, tuon mukaan tiedon lisäksi omat näkemykseni ja tulkintani. Luokkakuvissa minuun katsovat nuorten ihmisten lisäksi samat henkilöt keski-ikäisinä ja vanhoina erilaisine elämänkohtaloineen, ja näenkin aivan eri asioita kuin kuvia ensi kertaa katsoessani. Tiedän, kuka kuoli nuorena, kuka sairastui vakavasti ja kuka muutti ulkomaille. Se muuttaa tapaani katsoa heitä, antaa ikään kuin tietynlaiset raamit kuville.

Sama pätee perhe- ja ystäväpiirin kuviin. Jälkeenpäin tiedän, että isäni kuoli kahden kuukauden päästä viimeiseksi jääneestä kuvastaan, vaikken tiennyt sitä ottaessani kuvaa. Tieto muuttaa tulkintaani kuvasta, jossa ilman sitä olisin kenties nähnyt vain vanhan ja vaisusti hymyilevän miehen.

Omista nuoruuskuvistani minua katsovat haaveet ja pelot, ilot ja surut nykyisen seitsemänkymppisen katsojan lempeän linssin läpi. Niinpä niin, siitäkin asiasta ihan turhaan huolehdit ja tuohon olennaiseen et yhtään kiinnittänyt huomiota.

Lasteni kuvista mieleeni pulpahtavat leikatut kitarisat, murtuneet käsivarret, kaverin karannut koira, murrosikäisen jääräpäisyys, vaikka niistä ei ole kuvia. En osaa asettautua puolueettomaksi katsojaksi edes silloin, kun näen lähipiirin ihmisistä jonkun kuvan ensi kertaa, vaan kaikki tietoni, muistoni ja kokemukseni henkilöstä hiipivät mukaan.

Entä Tallinnan mustavalkoiset kuvat? Olivatko kadut ja talot todellisuudessa niin mustavalkoisia tai harmaita, vai muistanko väärin? En voi palata kuvien ottamishetkeen, mutta värilliset kuvat samoista paikoista antaisivat toki toisenlaisen kuvan. Kun vanhoja Helsingin kuvia on väritetty, kaupunki näyttää ikään kuin elävämmältä. Tallinnan 70-luvun kuvia katsoessa mukana on nykyhetken ymmärrys miehitetyn kaupungin ankeudesta, mutta myös suru siitä, miten paljon vuosia meni hukkaan kauniin kaupungin ja asukkaiden elämässä. Ja kenties myös oivallus siitä, kuinka vähän tiedämme kuvan ottohetkellä tulevaisuudesta.

Leila

Kuva: Leila Haltia