Askel kerrallaan

Kuvassa lapsella on valkoinen hattu, lyhyt paita ja pikkuhousut. Toinen käsivarsi on pystyssä toinen sojottaa eteenpäin. Paljaat jalkapohjat painautuvat pihan ruohikolle, lapsi ottaa ensimmäisiä askeleitaan. Ilmeessä on pelkkää riemua. Pelkoa siitä, mitä tapahtuu seuraavan askeleen jälkeen, ei kasvoista näy. On vain se hetki ja uusi opittu asia. Olen kuvassa noin vuoden vanha. Askeleeni ovat liki ensimmäiset. Ne oli onnistuttu tallentamaan perheen laatikkokameralla alkukesästä 1957.

Jaloilleen noustuaan lapsen ruohonjuuritaso vaihtuu kaksijalkaisten maailmaan. Maisema ja ihmiset näkyvät erilaisina, eteneminen on nopeampaa, voi tarttua esineisiin ja nousta askel kerrallaan portaita ylöspäin. Kun kävelyä opetteleva lapsi pysähtyy, hän pyllähtää usein takaisin lattialle. Kävelyyn tarvitaan paitsi liikettä myös tasapainoa.

Ihmisen lisäksi maapallon kaksijalkaisista mieleeni nousevat vain linnut. Kädellisistä lajeista simpanssit pystyvät liikkumaan kahdella jalalla ja moni nelijalkainen seisoo takajaloillaan syödessään. Ihminen lienee noussut kävelemään miljoonia vuosia sitten. Pystyyn nousemiseen oli varmaankin hyvin yksinkertaisia syitä. Kädet vapautuivat työkalujen ja aseiden käyttöön. Pystyasennossa saattoi nähdä kauemmas, mikä oli ruuan hankinnassa edullista. Lapsia, ruokaa tai muita tarvikkeita pystyi kantamaan käsillä pitkiäkin matkoja. Aivojen älyllinen kehitys sai luultavasti vauhtia samassa prosessissa.

Sata vuotta sitten isoisoäitini teki muutaman kilometrin kirkkomatkan jalkaisin, hyvällä kelillä avojaloin, etteivät kengät kuluneet. Ne laitettiin jalkaan vasta vähän ennen kirkolle saapumista. Ihmiset, jotka omistivat hevosen tai polkupyörän, taittoivat saman matkan nopeammin. Moottoroitujen ajoneuvojen kehityttyä paikasta toiseen liikkuminen helpottui entisestään. Jokainen aika tuottaa uusia liikkumisvälineitä. Nykyiset sähköpotkulaudat näyttävät olevan osin hyöty-, osin huviajoneuvoja ja moni kyseenalaistaa niiden käytön kävelijöiden seassa pelkästään turvallisuussyistä. Mutta pienilläkin matkoilla säästetään jalkoja, liikkumisen pitää olla helppoa.

Kävelyn vähentyessä ihmiset ovat alkaneet potea paikallaan olon seurauksena erilaisia vaivoja. Liikunnan puolesta kampanjoidaan nykyisin kouluissa ja työpaikoilla. Kaikki eivät pysty liikkumaan, mutta suurinta osaa meistä koskee presidentti Kekkosen lausahdus "Kaikki syyt olla liikkumatta ovat tekosyitä". Säännöllisen, joskus lyhyenkin kävelyn kerrotaan olevan hyväksi sydämelle, lihaksille ja nivelille. Yhtä tärkeää on sen vaikutus mielen hyvinvointiin, eikä se vaadi isoa rahallista panostusta. Hyvät lenkkikengät riittävät. 

Nykyisin kuntoilijat käyttävät erilaisia mittareita mittamaan kävely- ja muita kuntoilusuorituksia. Mitataan askeleita, sykettä ja kaloreiden kulumista. Mittarit motivoivat monia jatkamaan ja tarkkailemaan kunnon kohentumista. Lenkkipolkujen varsilta löytyy kuntoilupisteitä ja kävelyportaita. Kesän alussa sellaiset ilmestyivät omalle kotikulmalleni. Niitä rakennettiin usean viikon ajan ja ensin harmittelin luonnon rikkomista porrasväylää möyhittäessä. Portaissa riittää kävelijöitä ja juoksijoita aamusta iltaan saakka. Ehkä niillä on sittenkin paikkansa.

Aika on tällä hetkellä ainut liikkumiseni mittari. Aamuiseen merenrantalenkkiin kuluu noin tunti ja iltalenkkiin noin puoli tuntia. Matkavauhti lienee tässä iässä 4-5 kilometriä tunnissa. Omat lenkkini sisältävät pysähdyksiä, luonnon tarkkailua, joskus penkillä istuskelua, raikkaan ilman haistelua, rauhallista hengittelyä. Samalla rantaviivaa pitkin kulkevalla polulla elän päivittäin myös vuodenaikojen luontoon tuomat muutokset .

Sari Essayah käveli kolmekymmentä vuotta sitten Stuttgartin MM-kisoissa kymmenen kilometrin matkan noin 43 minuuttiin ja voitti suorituksellaan kultamitalin. Kyseiseen matkaan meillä kuntokävelijöillä menee pari tuntia. Reipas vauhti kohottaa toki kuntoa, mutta pelkästään nopeus ei ole se tärkein. Meille, jotka pystymme kävelemään, tärkeintä on pitää itsensä liikkeessä, hoitaa tietysti kuntoa, mutta samalla mieltä ja usein myös sosiaalisia kontakteja.

Jokainen meistä elää elämäänsä kohti vanhuutta ja joskus mielessä käy, millaisin askelin sen saa omalla kohdalla kulkea. Läheisellä jalkakäytävällä kohtaan päivittäin ikäihmisiä, jotka hakevat tukea ja tasapainoa rollaattorista. Pienin askelin he etenevät kohti puistoa tai kauppaa. Omin jaloin käveleminen jatkaa heidän itsenäistä elämäänsä. Lehdestä luin nuoresta miehestä, joka onnettomuuden seurauksena menetti hetkeksi liikuntakykynsä. Toivuttuaan hän päätti kävellä Helsingistä Kuopioon.

Leena

Kuva: Leena Partanen