Digitaaliset muistot

Heiluttelin turhaan käsiäni kehyksen edessä, se pysyi pimeänä, vaikka kello oli jo puoli kahdeksan. Tarkistin, että johto oli pistorasiassa, näpsäyttelin kaukosäätimestä on-off -painiketta muutamaan otteeseen, mutta ruutu pysyi mustana. Eihän digitaalinen valokuvakehys voi mennä rikki noin vaan? Mistä minä nyt katson kaikkia sinne tallettamiani valokuvia ja videoita, jatkuvasti muuttuvaa ja kasvavaa kotigalleriaani? Apua!

Avuton olo vaihtui päivän mittaan oivallukseen, että ihmiskunnan historiassa on voitu katsella perheenjäsenten ja muiden itselle tärkeiden ihmisten valokuvia vasta alle kaksi sataa vuotta. Jos vertaa sitä homo sapiensin miljoonien vuosien taivallukseen maan päällä, niin tuskin valokuva on vielä kovin paljon muokannut DNAtamme (tai mistä sitä tietää, ehkä selfiet parhaillaan tekevät sitä). Ennen valokuva-aikaa merkkihenkilöt saattoivat maalauttaa muotokuvansa tai antaa hakata sen kiveen, rahvas joutui tyytymään kirkon seinämaalauksiin.

Suomen ensimmäinen tunnettu valokuva otettiin vuonna 1842 Turussa, Uudenmaankadulla talosta, joka purettiin 1960-luvulla. Kuvaaja Henrik Cajander asui lähistöllä, mutta tarina ei kerro, miksi juuri kyseinen talo päätyi kuvan aiheeksi. Seuraavalla kymmenluvulla maassa oli jo useampia valokuvaajia, jotka kuvasivat muotokuvia.

Vanhin valokuva suvussamme on kuva äidinäidistäni sisaruksineen ja vanhempineen 1910-luvulla. Kuva on otettu Tuuterissa Inkerinmaalla. Perhe poseeraa vakavana ja suoraan kameraan katsoen. Henkilöt on aseteltu kuvaan niin, että pienimmät ja suurimmat saavat yhtä lailla tilaa ja näkyvyyttä. Kaikilla on silmät auki eikä kukaan haukottele, irvistä tai ilmeile omituisesti. Asialla on selvästi ollut ammattikuvaaja, joka lienee kiertänyt kylästä toiseen hakemassa toimeksiantoja.

Valokuvaus alkoi muuttua jokamiehen ja naisen harrastukseksi vasta toisen maailmansodan jälkeen. Kamerat ja niiden käyttämät filmirullat halpenivat ja kamerat muuttuivat helppokäyttöisemmiksi. Sain ensimmäisen oman kameran 1960-luvun alussa. Se oli ns. laatikkokamera, jolla ottamani mustavalkoiset kuvat ovat pikkuisen epätarkkoja, eli kamera tuskin oli ammattilaistasoa. Kuvia ei voinut ottaa kovin paljoa, sillä niiden kehittäminen maksoi, jos ei ollut opetellut tekemään sitä itse.

Vielä 1990-luvulla tavallinen kamerankäyttäjä otti kuvia lähinnä lomalla ja erityistilaisuuksissa: syntymäpäivillä, häissä, hautajaisissa ja muissa perhetapahtumissa. Kuvista teetettiin kopioita osallistujille ja ne päätyivät milloin albumeihin, milloin laatikoihin kaappien perälle. Niitä oli kuitenkin rajallinen ja hallittavissa oleva määrä.

Sitten tulivat digikamerat valtavilta tuntuvine muisteineen, ja yhtäkkiä kuvia alkoi olla liikaa. Niitä oli helppo ottaa ja helppo säilyttää (ainakin aluksi). Yhtäkkiä kamera oli mukana lenkkipolulla ja lastenlasten leikkipaikoilla, ja auringonlaskuja kertyi muistitikuille. Kuvien säilytykseen tuli tarjolle muistitikkuja kätevämpiä pilvipalveluja, joiden tila ei koskaan lopu.

Kun digikamerat alkoivat väistyä kaikkialla mukana kulkevien kännykkäkameroiden tieltä, viimeiset pidäkkeet valokuvatulvalta poistuivat. Yhtäkkiä löysin itseni tallentamasta kameraan tiekylttejä, kaupan tarjouksia, kasveja, taidenäyttelyiden teoksia ja myrskyävää merta. Kuvia kertyy vuosittain satojen sijaan kenties tuhat, joista suurin osa olisi hyvin voinut jäädä ottamatta. Eivät kuitenkaan ne, jotka olen tallentanut digitaaliseen kehykseeni. Ne on tarkkaan valittu, niillä on merkitystä.

Isoisovanhempani näkivät itsestään elämänsä aikana kenties vain yhden tai muutaman valokuvan, sitä edelliset sukupolvet eivät sitäkään. Me olemme jonkun kuvaamina lähes päivittäin. Miten se vaikuttaa käsitykseen itsestämme? Isoisoäitini tuskin ehti miettiä, olisiko huivi pitänyt laittaa otsalla kauemmas tai olisiko pitänyt hymyillä kuvaajalle, kun mielessä pyörivät ison perheen ruokkiminen ja päivän askareet. Me poseeraamme kameralle tottuneesti ja otamme selfieitä tarkkaan mietityissä paikoissa, ehkä jopa näemme itsemme jotenkin kameran kautta.

Valokuvaaminen muuttaa tapaamme olla läsnä. Kun lapseni olivat pieniä, yritin aina pitää huolta, että heidän tärkeistä tilaisuuksistaan olisi valokuvia. Toisinaan havahduin jälkikäteen siihen, etten muistanut itse tilaisuudesta mitään, kun olin keskittynyt kuvaamiseen. Olisi mielenkiintoista tietää, miten kuvaaminen muuttaa havaintoja ja voiko kuva muuttaa jälkikäteen esimerkiksi muistoja?

Digitaalinen kehykseni oli pysynyt koko päivän pimeänä. Tein illalla vielä yhden yrityksen. Irrotin johdon pistorasiasta, odotin hetken ja kytkin sen uudelleen. Ja se toimi! Muistini ja muistoni olivat tallessa, lapsikuvat, syntymäpäivät ja kesäretket nousivat taas näkyviin tasaisessa tahdissa. Mikä helpotus!

Leila

Kuva: Leila Haltia