Ei aika mennyt koskaan palaa

Aika ei ole hallinnut ihmistä aina samalla tavalla kuin nykyisin. Auringonnousut ja -laskut rytmittivät ennen aikaan elämää. Vasta kalenterit ja ajan mittaaminen ovat mahdollistaneet tarkat aikataulut ja määrittäneet ajankäyttöämme ja elämäämme. Ne ovat tuoneet myös kiireen ja sen aiheuttamat paineet. Aika koetaan iästä ja kulttuurista riippuen eritavoin. Nuorena aika meni hitaasti, oli hinku täyttää 18-vuotta, saada ajokortti, päästä ravintolaan ja muuttaa omilleen. Nyt eläkkeellä ollessa ajan haluaisi joskus pysäyttää. On tullut selkeä tietoisuus siitä, että oma aika täällä maan päällä on rajallinen.

Maahan lyöty keppi lienee ollut ensimmäinen ajan mittari. Sen luoma varjo liikkui auringon kulun mukana ja aika pääteltiin siitä. Seuraavaksi kehitettiin varsinainen aurinkokello, jonka käyttöä rajoittivat pilviset päivät ja yöt. Nämä ongelmat vältettiin, kun keksittiin vesikellot ja tiimalasit. Niissä ajan mittaus perustui valuvaan veteen tai hiekkaan. Mekaaninen kello puolestaan mahdollisti tarkemman ajan seurannan. Julkisten kellojen ohella käyttöön tulivat henkilökohtaiset ranne- ja taskukellot. Viisarit osoittivat tunteja, minuutteja ja sekunteja. Nykyisin älykello ei ole pelkästään ajannäyttäjä. Sen avulla lasketaan askeleet, kulutetut kalorit, mitataan verenpaineet ja sykkeet. Varsinaista kelloa käytetään vähemmin, aika tulee useimmiten katsottua kännykästä.

Oman ensimmäisen rannekelloni sain kansakoulun alaluokilla. Aloin siis tajuta aikaa ja sen merkitystä. Koulu oli laittanut rajat ajankäyttööni. Kellon avulla vahdin kuumeisesti viimeisen oppitunnin päättymistä. Ehtisinkö kotiin katsomaan televisiosta Lassie-koiran ja isäntäänsä Timmyn seikkailuja. Ei voinut jäädä koulunpihalle keinumaan tai roikkumaan rekkitangoille.

Koulun ja opiskelun jälkeen työ määritteli pitkälti päivän rytmin ja ajankäytön. Ensimmäisessä paikassani työnantaja seurasi työhöntulo- ja lähtöaikaa leimattavasta pahvisesta kellokortista. Myöhästymisvaraa kello seitsemästä ei ollut, eikä työpaikalta voinut poistua ennen kuuttatoista ja kortin leimaamista. 1980-luvulla siirryttiin sähköiseen kulunvalvontaan ja liukuvaan työaikaan, se tuntui ylelliseltä ja toi vapautta omaan kulkemiseen.

Työelämässä puhuttiin usein aikavarkaudesta. Joskus neuvotteluhuoneen pöydän ääressä istui isohko porukka odottamassa yhtä mattimyöhäistä. Yhteenlaskettuna työaikaa menetettiin äkkiä useita tunteja myöhästelijän vuoksi. Pandemian aikana etätyöt ja -koulut ovat säästäneet suurimmalla osalla työhön ja opiskeluun käytettävää aikaa. Sitä ei kulu työmatkaan eikä laittautumiseen. Tästä huolimatta sekä lapset että aikuiset tuntuvat kaipaavan kouluihin ja työpaikoille, toisten ihmisten ja kavereiden pariin. Aika kuluu yleensä nopeammin ja mukavammin toisten seurassa kuin yksin, samoin jotain tehdessä kuin toimettomana.

Monelle ikäiselleni sanonnat aika ennen sotia ja aika sotien jälkeen ovat tuttuja vanhempiemme puheesta. Koronapandemia on pöllytellyt maailmaa vasta reilun vuoden ajan. Silti kuule puhuttavan ajasta ennen koronaa ja ajasta pandemian jälkeen. Sotaa ja koronaa yhdistää ainakin ajassa tapahtunut raju ja lopullinen muutos niin ihmisten elämässä kuin olosuhteissakin. Näiden ajanjaksojen tuomat muutokset voi nähdä lukuina ja käyrinä, niiden aiheuttamia kärsimyksiä ja niihin liittyviä muita inhimillisiä tunteita voi vain arvailla. Ne ovat muuttaneet ja muuttavat pysyvästi yhteiskunnan käytäntöjä ja toimintamalleja. Sanotaan, että historialle ei voi mitään ja aika parantaa haavat. Haavoja varmasti jää aina, mutta ihmismielen yksi aikaulottuvuus, tulevaisuus, tuo toivoa.

Ei aika mennyt koskaan palaa, lauletaan laulussa. Viime päivinä merenrantapolkua kävellessäni on tuntunut siltä, että edellinen kevät on palannut taas kanavan seudulle. Sorsapariskunta istuu samalla kivellä, lokki saman tolpan nokassa, kyyhky kujertaa samoissa haapapuissa, varis puolestaan raakkuu kuusien tuntumassa, ensimmäiset sinivuokot ilmestyvät saman koivun juurelle ja minä istuskelen omassa kesäajassani päivittäin samalla penkillä niin kuin edellisenäkin keväänä. Katselen taas lumoutuneena luontoa ja eläimiä. Ne ovat aloittaneet päivänsä auringonnousun myötä. Koronakaan ei ole tainnut sekoittaa niiden elämää.

Leena

Kuva: Leena Partanen