Elämää kiven sisällä
Kävelin merenrantapolkua pitkin kotia kohti. Aamulla maahan satanut räntäkerros oli täynnä kenkien jättämiä jälkiä. Taivaalta tippui hiljalleen vesipisaroita. Hetkessä sade yltyi ja hävitti jäljet hiekan sekaan. Olen kulkenut kyseistä reittiä lukemattomat kerrat auringon paisteissa ja sateissa, milloin iloisena, milloin surullisena, pirteänä ja väsyneenä. Missä mietteissä aamun muut lenkkeilijät olivat mahtaneet polulla liikkua? Painautuivatko jäljet eri tavalla hiekkaan ja lumeen lenkkeilijän mielialojen mukaan?
Polku kulkee korkean kallion reunassa. Suuret puut ja muu kasvillisuus ovat osaksi kivien päällä, multaista kasvualustaa niillä on paikoitellen vähän. Kasveja ja pieniä puita nousee mitä ihmeellisimmistä rakosista ja piiloista, välillä suurien kuusten alta pilkahtaa pyöreitä kiviä kuin niiden munimia munia.
Tielle päästyäni kävelin kallioleikkauksen ohitse. Sade oli kastellut rosoisen seinämän kiiltäväksi. Kallion sisältä roikkui kuivunutta ruohoa, sammaljuova kulki kivipinnassa ja jokin pieni pyöreälehtinen vihreä kasvi sinnitteli niiden välissä. Näytti siltä kuin kiven sisällä olisi elämää.
Muutama päivä sitten pääsimme harrastusporukkani kanssa sanan mukaisesti kiven sisään. Tutustuimme opastetulla kierroksella entiseen Katajanokan vankilaan, nykyiseen Hotel Katajanokkaan. Hotellitoiminta oli käynnistynyt punatiilisessä, ristinmuotoisessa ja muurin ympäröimässä rakennuksessa vuonna 2007, mutta vankilan pito oli alkanut jo vuonna 1837.
Kävelimme pehmeillä kokolattiamatoilla, askeleemme eivät kaikuneet käytävien seinistä niin kuin niistä olivat varmasti kaikuneet vankien ja vartijoiden huudot ja askeleet yli puolentoista vuosisadan ajan. Nokan miljöö henki yhtä aikaa karua vankilaa ja hienostunutta boutique- hotellia vain pienen matkan päässä Helsingin ydinkeskustasta.
Nokalla ovat istuneet monet kuuluisat henkilöt. Muun muassa tunnetut poliittiset vangit Hella Wuolijoki, Risto Ryti ja Väinö Tanner. Vankien joukossa on ollut myös pankkiryöstäjä "Volvo" Markkanen ja puukkojunkkari Matti Haapoja. Tavalliset vangit eivät ole jääneet suurina niminä historiaan. He ovat ehkä jättäneet kaiverruksensa vankilan puupöytiin ja kenkiensä painamat jäljet sellien lattioihin ja käytäville. Voi vain arvailla, millaisin ajatuksin he ovat eläneet kiven sisällä.
Tutustuimme yhteen hotellihuoneista. Se oli rakennettu kolmesta sellistä ja oli nykyasussaan varsin viihtyisä. Katonrajassa pienet ikkunat olivat ilman kaltereita. Palkkirakenteista saattoi päätellä, minkä kokoinen varsinainen vankiselli oli aikoinaan ollut. Selleissä oli tilapäisesti pidetty useita ihmisiä. Hyvin varustellun kylpyhuoneen sijaan nurkassa oli silloin ollut yksi yhteinen palju.
Kierroksemme jatkui vankilan kirkkoon, jota nykyisin käytetään juhlatilana. Sen suuret ikkunat olivat vankila-aikanakin olleet ilman kaltereita, ja ikkunoista oli näkynyt kadun toisella puolella oleviin asuintaloihin. Jatkoimme kierrostamme. Käytävillä meitä vastaan tuli hotellivieraita. Jotkut saapuivat kaupungilta sellihuoneisiinsa, he saattoivat avata huonekortilla niiden ovet, ottaa virkistävän suihkun ja nauttia huoneessaan lasillisen viiniä.
Oppaamme kertoi, että Nokalta oli paettu onnistuneesti ja onnettomasti. Sota-aikana lentopommi oli räjähtänyt vankilan tuntumassa. Syttyi tulipalo, vankeja loukkaantui, heidän joukossaan myös kirjailija, Ylen pääjohtaja Hella Wuolijoki. Muutama vanki käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakeni.
Ei vankilaa ilman tunnelikaivausta. Nokalla sellainen oli lähtenyt miesten yhteishuoneesta, mutta ei ollut suinkaan kulkenut vapauteen vaan päätynyt parin viikon uurastuksen jälkeen saman kerroksen naisten selliin. Naisvangeilla oli kolmannessa kerroksessa oma siipensä. Mies- ja naisvangit olivat kohdanneet vain kirkossa, silloinkin heidät oli sijoitettu eri puolille tilaa.
Kierroksemme päättyi eristysselliin. Se oli karuudestaan ja ahtaudestaan huolimatta ollut joillekin vangeille turvapaikka. Rikoksen luonteen tai vasikoinnin takia normaalisellissä oleminen olisi ollut vangille jopa vaarallista.
Ilta oli pimentynyt, kun seisomme muurin ulkopuolella odottamassa raitiovaunua. Outo uudenlainen vapaudentunne valtasi mielen. Kiven sisällä oli ollut ja oli edelleen elämää. Puhelimeeni kilahti ystävän viesti. Hän kyseli seuraavan päivän tapaamisesta. Vastasin, että sopii. Olen vapaa, onnistuin pakenemaan Nokalta.
Seuraavana päivänä aamulenkillä kävelen taas kallion vierustaa kovaksi tallaantuneella polulla. Sen pinnassa ei näy jälkiä, mutta tiedän, että moni lenkkeilijä on siitä kulkenut ennen minua. Mitä meistä kulkijoista jää tänne jäljelle? Ehkä kaipaus elämään ja vapauteen.
Leena
Kuva Leena Partanen