Halikatovuosi

Maailma, jossa halattiin perheenjäseniä ja ystäviä ilman maskeja ja epämääräistä pelkoa, tuntuu kaukaiselta, vaikka ei siitä ole kuin runsas vuosi. Täpötäysien sairaalakauhukuvien ohella mediaan ilmestyi silloin otoksia tilanteista, joissa valtioiden johtajat tervehtivät toisiaan kyynärpäillä tai rystysillä. Niitä oli vielä helppo katsella huvittuneena ja puolileikillä toteuttaa samaa omassa elämässä, kun kättely ja halaaminen oli julistettu pannaan.

Nyt maailman johtajat eivät juuri tapaa, joten tervehtimisen ongelmaa ei ole. Samalla menetimme tilaisuuden katsella hassuja kuvia esimerkiksi Angela Merkelistä ja Ursula von der Leyenistä kyynärpäät ojossa toisiaan kohti Emanuel Macronin katsellessa taustalla. Virtuaalitapaamisilla toki pystytään tekemään päätöksiä, kun vastapuoli tunnetaan, mutta miten mahtaa käydä neuvotteluilmapiirin, kun ei edes voida antaa kohteliasta poskisuudelmaa tai asettautua samaan tiiviiseen valokuvaan? Puhumattakaan kuohuviinimaljoista rankan kokouspäivän päätteeksi.

Meidän vähemmän valokeilassa olevien ihmisten elämään koronapandemia toi radikaalin muutoksen, kun terveysviranomaiset ja hallitukset sulkivat yhteiskuntaa ja kielsivät isovanhemmilta esimerkiksi lastenlasten halaamisen. Se oli todella poikkeuksellista yksityiselämään puuttumista, mutta kansalaiset hyväksyivät sen hätätilan nimissä. Tuloksena hoivakodeissa asuvat vanhukset eristettiin elämänsä viime metreillä sukulaisistaan, ja suuri joukko yli seitsemänkymppisiä alkoi tavata jälkikasvuaan vain ulkona ja turvavälein. Traagisin ja samalla kenties tragikoomisin näkemäni kuva oli 90-vuotispäiviään hoivakodissa viettävä nainen istumassa talvisessa puutarhassa, monen metrin etäisyydellä sukulaisista, malja kädessään ja hymyilevänä. Nainen oli sekä sairastanut koronan että saanut molemmat rokotteet, mutta hoitokäytännöt eivät joustaneet. Oi Suomi!

Kukaan ei tiedä, mitä nämä pitkät eristäytymiset lopulta aiheuttavat yhteiskunnan toimintaan, mutta yksilötasolla vuosi on ollut pitkä. Etäopetuksessa olleet nuoret ovat alkaneet oireilla itsetuhoisesti, vanhukset oireilevat kenties sairastumalla ja kuolemalla. Halipula vaivaa kaikkia.

Lapsuuteni Suomessa ei kauheasti halailtu kuin lapsia ja kenties puolisoa. Muistan iloiset sukutapaamiset, mutta mieleeni ei tule tilanteita, joissa aikuiset olisivat halanneet toisiaan. Tervehdyshalaus hiipi omaan elämääni ehkä 1980-90-lukujen taitteessa, sillä muistan halanneeni vanhempia tavatessamme, ja isäni kuoli vuonna 1995. Häneltä halaus ei tullut itsestään, mutta ei hän sitä myöskään vastustanut.

Ystävien kesken tervehtiminen muuttui halaukseksi samoihin aikoihin, kenties jo aikaisemminkin, mutta ei se kuulunut koulukavereiden käyttäytymiseen 60-luvulla kuin ylioppilasjuhlapäivänä. Nykyisin halaus on jo yleinen tervehtimismuoto kaveriporukassa ja usein myös työporukoissa. Tai oli vielä runsas vuosi sitten.

Monissa aasialaisissa kulttuureissa tervehtimiseen ei tarvita kosketusta, eikä se edes olisi sallittua. Eurooppalaisissa yhteiskunnissa on ainakin satoja vuosia annettu poskisuudelmia, joiden määrä on vaihdellut alueellisesti. Bretagnessa yksi, Hollannissa kolme, Pariisissa neljä. Omassa lapsuudessani tytöt opetettiin niiaamaan, katsomaan silmiin ja ojentamaan kätensä, poikien taas piti kopauttaa jalkansa yhteen ja kumartaa. Tuntemattomia aikuisia ei välttämättä tarvinnut tervehtiä, mutta oli kohteliasta sanoa "Päivää".

Miten käy tervehdysrituaalien, kun vihdoin kuoriudumme maskiemme sisältä? Valokuvat brittipubien vihdoin avatuilta terasseilta näyttivät iloisesti halaavia ihmisiä, jotka luultavasti hetki sitten olivat toisilleen tuntemattomia. Syöksyvätkö kaikki halikatovuoden aikana säilötyt halaukset esille ja saavat meidät kaulailemaan tuntemattomia? Aika näyttää, kenties piankin.

Leila

Valokuva: Leila Haltia

Tervehdystavoista:

https://aproposlingua.fi/kattely-poskisuudelma-vai-molemmat/

https://yle.fi/uutiset/3-11829882