Herkistymisiä ja nyyhkyleffoja

Joutsenlampi oli ensimmäinen näkemäni baletti. Tanssi tarjosi uuden kiehtovan maailman ja itkeä tihrustin läpi koko esityksen. Tsaikovskin musiikki loi vahvoja tunnelmia ja tanssinumerot toinen toisensa jälkeen sulautuivat herkkiin melodioihin. Olin jostain lukenut, että säveltäjän musiikissa olivat ne tunteet, joita hän ei voinut omassa elämässään ilmaista.

Päättelin, että esitys oli hyvä, kun se sai itkemään. Vuosia myöhemmin näin samaisen Joutsenlammen Suomen kansallisbaletin lavalla. Väliin mahtui monia tuttuja baletteja, muun muassa Pähkinänsärkijä ja Prinsessa Ruusunen. Kiehtova Joutsenlammen musiikki, tanssi ja lavasteet eivät itkettäneet enää toisella kerralla. Palasin kotiin laukkuun varatut nenäliinat kuivina. Oliko vika minussa vai esityksessä? Luultavasti ei kummassakaan. Kysymys lienee siitä, miten esitys kolahti sisäiseen maailmaani, senhetkiseen mielialaani.

Herkistyminen voi tapahtua monenlaisten asioiden äärellä. Vaikkapa urheilun. Kun Joutsenlammen prinssi menettää rakastettunsa ja kuolee, toive rakkauden, oikeudenmukaisuuden ja hyveellisyyden toteutumisesta kariutuu. Olemme surullisia ja voimattomia pahan edessä. Kun suomalainen urheilija hyppää, heittää tai juoksee maailmanmestariksi, olemme sisimmässämme kaikki voittajia. Usein kuulee sanottavan, että Suomi voitti MM-kultaa. Voiton hetkellä ja Maamme-laulun soidessa kyynelehdimme, ainakin sen hetken olemme yhdessä yhtä voittavaa kansaa.

Meitä voi herkistää rattaissa vastaan tuleva hymyilevä vauva tai palloa ojentava lapsi. Lapset osoittavat tunteitaan aidosti, ei aikuisen velvollisuudella tai pakolla. Meistä monen toiveena on kohdata toisemme juuri vastaanottavina, iloisina ja välittävinä.

Rantaviivan luonto herkistää lähes päivittäin. Kahisevien kaislojen takaa kiipeävä aurinko, rantavedessä räpiköivät linnunpoikaset, ensimmäinen pusikosta pilkistävä sinivuokko, meren tyyneys ja sieltä äkkiä nouseva myrsky, jonka voima kaatoi tänä syksynä mahtavan kuusen rantapolulleni. Myrsky on yhtä aikaa herättänyt pelkoa, kunnioitusta ja salaperäistä voiman tunnetta, että tähän juttuun minäkin jollain tavalla kuulun.

Monella meistä on suosikkinyyhkyelokuvansa. Omani on Meryl Streepin ja Robert De Niron tähdittämä 1984 ensi-iltansa saanut Falling in Love. Se ei liene näiden tähtien parhaimmistoa, mutta kahden tuntemattoman kohtaaminen junassa, ystävystyminen ja rakastuminen, itkettävät viimeiseen onnellisen lopun kohtaukseen saakka. Katson elokuvaa usein joulun alla DVD:ltä. Alku- ja loppukohtaukset sijoittuvat jouluiseen New Yorkiin.

Miksi me katselemme romanttisia elokuvia ja herkistymme niistä? Luultavasti juuri onnellisten loppujen vuoksi. Ensin rakkauden pitää tietysti kokea karikoita ja vastoinkäymisiä, väärinkäsityksiä ja vaikeita valintoja. Sitä lienee oikea elämäkin. Ehkä me katselemme niistä itseämme ja omia odotuksiamme.

Toinen itkuelokuvani on brittidraama Billy Elliot. Se ei ole romanttinen elokuva. Siinä Billy ajautuu vahingossa tyttöjen balettitunnille ja joutuu salaamaan harrastuksensa, kaivosmiehiksi kasvaneilta isältä ja veljeltä. Heidän mielestään pojille sopii nyrkkeily. Elokuva päättyy Joutsenlammen kohtaukseen. Billystä on tullut tähtitanssija. Joutsenlammen alun teema soi ja Billy ponkaisee kulisseista lavalle upealla loikallaan. Katsomossa kyynelehtivät isä ja veli. Ja minä omassa nojatuolissani. Mahdottomalta tuntunut unelma on toteutunut.

Leena

Kuva: Leena Partanen