Händelistä avaruusmatkoihin
Matkustin toissa viikolla Helsingistä Osloon pienellä potkurikoneella. Kone nousi pehmeästi ja alkoi pian taittaa taivalta pilvien yläpuolella potkurien surinan säestämänä. Lentoaika arveltiin runsaaksi kahdeksi tunniksi. Suljin silmäni ja leijuin jossakin tietoisuuden rajoilla, olihan edessä pitkä matka, tai siis tavallista pitempi.
Tietoisuus ei kuitenkaan suostunut väistymään, vaan putkautti mieleen herran 1700-luvulta, nimittäin säveltäjä Georg Friedrich Händelin. Händel oli oman aikansa eurooppalainen matkaaja, joka jo nuorena jätti taakseen syntymäkaupunkinsa Hallen asettuakseen ensin Hannoveriin ja sitten Lontooseen, missä hänen säveltäjän uransa pääsi vauhtiin. Lontoosta hän matkusti useita kertoja Euroopan mantereelle, Saksan lisäksi muun muassa Italiaan, pistäytyipä myös naapurisaarella Irlannissa.
Händelin matkat olivat tuskin varsinaisia lomamatkoja, vaikka hän lääkärien neuvosta vietti joskus aikaa mannermaan kylpylöissä. Tiedetään ainakin, että hän suuntasi useampaankin otteeseen Italiaan valitsemaan uusia laulajia oopperaan.
Matka Lontoosta Milanoon vei runsaan kuukauden, Roomaan vielä parisen viikkoa lisää. Ensin oli matkattava Doveriin Englannin rannikolle, mistä noustiin laivaan, joka ylitti kanaalin ja rantautui ilmeisesti Ranskan Calais´ssa. Sieltä matka jatkui hevoskyydillä, joko postivaunuissa tai yksityisellä kuljetuksella, hevosten vetämissä katetuissa kärryissä.
Yritän kuvitella matkustamista tuon ajan maanteillä, joista suurin osa oli päällystämättömiä, ja päällystys tarkoitti mukulakiviä. Hevoset, joita kuljetuksesta riippuen oli kaksi tai neljä, saattoivat päivässä kulkea ehkä 20-30 kilometriä. Hevosia piti toisinaan vaihtaa matkan varrella, jos ne uupuivat liikaa. Matkustajan olo ei kapeilla ja kuoppaisilla teillä yltänyt ihan samaan mukavuustasoon kuin suihkulentokoneen bisnesluokan käyttäjän, mutta eipä sitä kukaan tuolloin edes odottanut. Matkustamisen tiedettiin olevan aikaa vievää ja rasittavaa, siitä huolimatta matkaan lähdettiin, kun oli syytä. Jo tuolloin syynä saattoi olla ns: "grand tour", suuri matka, jolle eurooppalaiset nuoret porvariston edustajat (miehet) pyrkivät pääsemään ennen vakiintumistaan.
Calais`n ja Milanon välimatka on nykyisillä maanteillä noin 1100 kilometriä, minkä autolla taittaa runsaassa 12 tunnissa. Suuri osa sujuu ilman suurempia ruuhkia tai muita viivästyksiä hyväkuntoisilla moottoriteillä, joista 1700-luvun alun matkaaja ei osannut uneksiakaan. Autolla matkaavan virkistäytyminen on mahdollista lukuisilla levähdyspaikoilla, joista tien varren kyltit ystävällisesti kertovat. 300 vuotta sitten matkailijalle tarjosivat ruokaa ja yösijan lukuisat tien varren majatalot, joissa myös hevoset huollettiin.
En tiedä, miltä Händelistä tuntui saapua majapaikkaan vaikkapa kolmen viikon reissaamisen jälkeen - vaunujen tärinä ja paikallaan nököttäminen lienevät ainakin puuduttaneet jäsenet ja kesäisin paahtava aurinko on vaunukatoksen läpikin saanut kulkijan hikoilemaan. Ehkä Händelin mieli vaelteli vapaana koko ajan vaihtuvien maisemien keskellä, ja uuden oopperan tai oratorion sävelet alkoivat itsestään putkahdella esiin, vaatien vain kirjoittamista. Ehkä uusi sävelkulku asettui suorastaan korvamadoksi, jota säveltäjä ei saanut hiljenemään ennen kuin tarttui tyhjään nuottivihkoon. Varmasti hän ehti matkaviikkojen kuluessa jäsentää yhtä ja toista elämänsä aluetta.
En ole tehnyt yhtään matkaa hevoskärryissä, mutta olen kerran matkannut Pariisista Tukholmaan junalla. Silloin Euroopan maiden välillä oli vielä rajatarkastukset, ja aina kun meinasin nukahtaa, seuraavan maan koppalakit marssivat vaunuun tarkastamaan passeja. Runsaan vuorokauden mittainen matka tuntui harvinaisen pitkältä.
1800-luvulla epäiltiin, ettei ihmisen elimistö, etenkään naisten, kestä yli 30 kilometrin tuntinopeuksia. Nopeimmat junat ajavat nykyisin 300 km/h, ja lentokoneet yli 800 km/h. Elimistömme on osoittautunut kestävämmäksi kuin tuolloin kuviteltiin, luusto pysyy kasassa ja sisäelimet paikoillaan myös avaruusmatkoilla.
Ihminen ei vielä ole Kuun lisäksi päässyt muille planeetoille, matkat ovat liian pitkiä ja kulkuneuvot liian hitaita siihen, vaikka Maan pinnalla kulkeminen on nopeutunut. Mielikuvitus voi kuitenkin tuupata meitä monenlaisiin suuntiin, joista yhden kiinnostavan esimerkin loihti Emmi Itäranta kirjassaan Kuunpäivän kirjeet. Siinä ihmiskunta on 2100-luvulla levittäytynyt Kuuhun, Marsiin, avaruusasemille ja kaasuplaneettojen kiertolaisille. Kulkeminen niiden välillä on ratkaistu, vaikka onkin edelleen aikaa vievää. Kirjan kieli on kaunista, mutta sen luoma kuva tulevaisuudesta ei ole kovin lohdullinen.
Havahduin puoliunesta, kun aurinko paistoi koneen ikkunasta suoraan silmiini. Potkurien hurina oli ennallaan, henkilökunta tarjoili mustikkamehua.
Olin mielessäni matkannut 1700-luvulta 2100-luvulle. En haluaisi toistaa Georg Friedrich Händelin pitkiä ja vaivalloisia matkoja Euroopan halki, mutta en uneksi avaruusasemien keinotekoisista maailmoistakaan. Potkurikoneella matkaaminen käy minulle, kunnes tarjoutuu ilmastoystävällisempi vaihtoehto. Sen verran olen kiireisen aikani kasvatti, että kaksi tuntia Osloon tuntui pitkältä!
Leila
Kuva:
William Henry Pyne. 1804. Houghton Library.
Tietoa Lontoo-Dover -postireitistä ja sen kuuluisimmasta ajajasta: https://susanaellisauthor.wordpress.com/2014/10/09/the-dover-road-william-clements-gentleman-coachman/