Historian aaveet

Luonnonvalkoinen neulehuivi on kauniin tasaista työtä, kuvio on säännöllinen, mutta vaihteleva, ei ihan aloittelijan malleja, vaan taitavan neulojan käsistä. Sitä ei voi kuitenkaan pitää päässä eikä hartioilla, sillä se pistelee pahasti. Se on valokuvien ohella ainoa konkreettinen muisto mummostani, joka kuoli ollessani 7-vuotias.

Mummo, äidinäiti, oli Inkerin pakolainen. Hän menetti kotinsa Tuutarin Koirovan kylässä, kun saksalaiset sotilaat astelivat sisään heidän vastavalmistuneeseen taloonsa syyskuussa 1941 ja pakottivat perheen muuttamaan ensin piharakennukseen ja sittemmin Hatsinaan perustetulle pakolaisleirille. Siellä isoisäni kuoli nälän heikentämänä keuhkokuumeeseen, ja mummoni kolmen tyttären kanssa päätyi töihin saksalaiselle maatilalle. Heidän pakomatkansa jatkui Suomeen loppuvuonna 1943 Suomen ja Saksan sopimuksen mukaisesti.

Isänikin on pakolainen, Karjalan evakko, jonka kodin tuhosi puna-armeija. Vanhemmillani oli sikäli onnea, ettei heidän tarvinnut opetella uutta kieltä, ja isäni sai jäädä tuttuun kotimaahan. Sodasta puhuttiin lapsuuskodissani harvoin, mutta näin silti usein painajaisia pommikoneista, jotka nousivat taivaalle metsän takaa ja lähestyivät. Heräsin aina ennen kuin pommit alkoivat putoilla.

Yksi mummoni veljistä taisteli puna-armeijan riveissä Saksaa vastaan (emme tiedä, oliko hän mukana myös Suomen rintamalla), ja sai palkaksi urheudestaan valtion pitkän leivän eli passituksen siperialaiselle työleirille, josta vasta Stalinin kuolema toi vapautuksen. Hän löytyi monien sattumien kautta 1970-luvulla, ja äitini ja isotätini pääsivät muutamaan otteeseen tapaamaan häntä. Kuvissa hän näyttää iloiselta ja ystävälliseltä, elämäänsä tyytyväiseltä eläkeläiseltä, joten elämä ei voinut olla pelkkää kurjuutta.

Olen miettinyt viime päivinä heidän kohtaloaan, joka oli pitkään piilossa ikään kuin historian kauheutena, jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen tai eurooppalaisen nykypäivän kanssa. Sodankäyntiä säätelevät niin monet kansainvälisoikeudelliset säännöt, ettei laajamittaiseen sotaan kukaan uskonut eurooppalaisten valtioiden päätyvän. Mutta tässä me olemme, tällä hetkellä lähes kolmen miljoonan tuoreen pakolaisen kanssa, katselemassa kauhulla sivusta, kuinka Venäjä tuhoaa Ukrainaa piittaamatta mistään säännöistä, siviilien kärsimyksistä tai edes ydinvoimaloiden turvallisuudesta. Historian aaveet ovat nousseet piiloistaan.

Osallistuin viikonloppuna sodan vastaiseen mielenosoitukseen, ensimmäistä kertaa sitten 70-luvun. En ollut yksin, poliisin arvion mukaan meitä oli yli 4000 marssimassa aurinkoisessa kevätsäässä eduskuntatalolta Senaatintorille. Koskettavia puheita, hienoja musiikkiesityksiä, joihin Tuomiokirkon kellotkin osallistuivat, "Rauha Ukrainaan" -huutoja, vahva yhteinen tahto pysäyttää äärimmäinen pahuus. Tiedän, ettei se riitä, kun vastassa on rautaa ja tulivoimaa, mutta se antaa voimia ja pitää yllä toivoa. Aaveet katoavat valossa, ja toivo tuo valoa.

Mummon huivi oli kaapin kätköissä pitkään, mutta otin sen nyt esille muistuttamaan, millaiseksi elämä voi hetkessä kääntyä. En tiedä, mitä Ukrainasta paenneet perheet ovat pystyneet ottamaan mukaansa, mutta toivon, että matkatavaroissa on jotain sellaista, mikä luo siltaa menneen ja tulevan välille, pitää yllä toivoa. Pimeys katoaa lopulta.

Leila

Kuva: Leila Haltia