Homo sapiens vastaan Branta leucopsis

Helsinki on onnistunut luomaan viihtyisiä ja yhteisöjen elinvoimaa tukevia ympäristöjä veden äärelle, viheralueiden tuntumaan. Kaikki viihtyvät, erityisesti valkoposkihanhet, joille hiekkarannan läheinen nurmikko ja kanavan viereinen viheralue takaavat runsaasti ravintoa ja poikasille turvallisen harjoittelupaikan vedessä. Kun vielä rannoilla kulkevat ihmiset pitävät suuremmat petoeläimet poissa, hanhet elävät unelmaansa todeksi. Mikäs siinä on jälkeläisiä kasvatellessa.

Keskustelu valkoposkihanhien oikeutuksesta käyttäytyä lajityypillisesti ihmisen luomissa ympäristöissä käy aika ajoin vilkkaana, onhan nykytilanteeseen päädytty vasta viimeisten parinkymmenen vuoden aikana. Sitä ennen valkoposkihanhien pesimäpaikat olivat pohjoisessa tai idässä, Itämeren rannoille linnut harvemmin jäivät.

Hanhilaumat sotkevat ympäristön ulosteillaan, ja näin loppukesästä linnuista irtoavat höyhenet peittävät uimarannan hiekan ja lähinurmikot valkoiseen untuvaan. Ne eivät hätkähdä rannalla kulkevia ihmisiä, vaan kaakattavat joukolla oikeutustaan pysyä juuri siinä, missä ovat. Assertiivista viestintää, jota etenkin meille naispuolisille homo sapienseille toisinaan pitää opettaa.

Joitakin vuosia sitten huomautin nuorelle äidille, ettei hanhia pidä ruokkia. Hänen miehensä kuvasi innolla, kuinka heidän pieni poikansa heitteli leivänmurusia hanhille, jotka kilpailivat niistä. Nyt lintuja on niin paljon, ettei kukaan enää halua niitä asuinalueelle, ja ruokkimisen kieltäviä kylttejä on ilmestynyt rannoille.

Olemme onnistuneet luomaan valkoposkihanhille otolliset elinolot. Myös lokit, citykanit ja rotat viihtyvät urbaanissa ympäristössä. Metsäkauriiden kannat ovat lisääntyneet asutuksen liepeillä, ja näen niitä silloin tällöin läheisessä Uutelan metsässä. Aivan lähistöllä asustaa myös kettu, jonka saattaa nähdä juoksulenkillä liikenneympyrän poikki. En ole ihan varma, onko se oppinut keväällä voimaan tulleet uudet liikennemerkit, ryhmittymissäännöistä ja suuntamerkeistä se viis välitti.

Homo sapiensin ja Branta leucopsiksen rinnakkainelo aiheuttaa selvästi enemmän ongelmia ensin mainitulle, etenkin kun jälkimmäisen populaatiot kasvavat vuosittain jopa 10 prosentin vauhtia ja leviävät keväisin rantojen lisäksi itäisen Suomen pelloille tuhoten alkavan kasvun.

Miten ihminen pärjää elinvoimaisen linnun kanssa, jota ei saa tappaa? Toistaiseksi hanhet ovat johdossa. Voin kuvitella niiden naureskelevan meille hyväntahtoisille isoille otuksille, jotka silloin tällöin täytämme heidän rantansa, mutta onneksi vain päivän aurinkoisiksi tunneiksi. Joissakin puistoissa koirat ovat karkottaneet valkoposkihanhiparvia, mutta vaikutus ei ole pysyvä. Auttaisiko, jos nurmikoiden sijasta puistoissa olisi niittyä tai vaikeakulkuista aluskasvillisuutta? Ainakaan Uutelan kanavan rannassa ei välttämättä tarvita nurmea, piknikeille ja kaikenlaiseen löhöilyyn riittää paikkoja muutenkin. Jos linnut eivät löydä syötävää, ne tuskin viihtyvät hiekkarannalla tai käyttävät kanavaa poikasten uimaharjoitteluun.

Suurempi kysymys on, kenellä täällä on oikeus olla. Ihminen on omalla käyttäytymisellään muuttanut elinympäristöjä niin paljon, että hanhiongelma on looginen seuraus. Samoin Kauppatorin varastelevat lokit ja kaatopaikoille kerääntyvät rotat. Eläimet vain käyttäytyvät viisaasti hakiessaan ravintonsa sieltä, missä sitä on runsaasti ja turvallisesti tarjolla.

Tunnustan silti, että haluan hanhiparvet pois lähirannoilta. Ne ovat minusta väärässä paikassa. Tähän aikaan vuodesta ne tuntuvat huomanneen sen itsekin, sillä hanhiaurat harjoittelevat lähtöä talvehtimaan Pohjanmeren rannoille, taatusti sulan veden äärelle. Poissa silmistä, poissa mielestä.

Leila