Jään lumo

Vietin alkukeväistä viikonloppua ns. kelluvassa talossa Saimaan rannalla jokunen vuosi sitten. Heräsin yöllä joka puolelta kuuluvaan kuminaan, natinaan ja kolahduksiin. Välillä seinät ympärillä tuntuivat joutuvan hyökkäyksen kohteeksi, mikä ei ollut sinänsä ihme, olivathan ne alaosistaan lähes puolimetrisen jään ympäröimiä. Muutaman metrin päässä kulki yleinen hyvin aurattu luistelurata, jota pitkin ensimmäiset luistelijat alkoivat suhahdella pian auringonnousun jälkeen. Kumina, natina ja ryske jatkuivat päivälläkin, mutta sisällä oli lämmintä ja suurista ikkunoista aukeni huikaisevan valkoinen maisema.

Samanlainen valkoinen maisema ympäröi tänä talvena Helsingissä. Lähirannasta lähtee useita polkuja ja hiihtolatuja lahden jäälle, ja viikonloppuisin kulkijat saavat väistellä toisiaan jääpoluilla. Mikä ihme meitä vetää tuon jäätyneen veden päälle, vaikka pelastuslaitokset ja meteorologit tämän tästä varoittelevat heikoista jäistä?

Minua itseäni viehättää se, että pääsen paikkoihin, joihin en muuten pääsisi. Voin kulkea rantojen läheisyydessä lähes tirkistelemässä mökkeihin ja huviloihin, jotka sulan veden aikaan ovat veneettömän tavoittamattomissa. Löydän luotoja ja kallionkoloja, ohitan merimetsojen pesintäpaikkoja, näen avaran valkoisuuden ympärilläni. Katselen kotirantaa mereltä päin, ja se näyttää erilaiselta. Ehkä siinäkin on yksi syy, että näkee tutun erilaisesta näkökulmasta, erilaisessa olomuodossa.

Jää yhdistää saaria ja mannerta, jäätä pitkin voi ylittää jokia ja lahtia. Ihmiset ovat historian saatossa käyttäneet jääteitä hyväkseen kuljetuksiin, tutkimusretkiin, ryöstöihin ja valloituksiin. Omat aikalaisemme iloitsevat, kun pääsevät jäätietä pitkin Hailuotoon tai Suomenlinnaan.

Jää on monenlaisen huvin väline. Jos sitä ei ole, niin se tehdään. Muistan lapsuudestani, millaisen työn urheilukentän vahtimestarit saivat tehdä pitääkseen vaivalla jäädytetyn kentän toiminnassa. Pakkaspäivinä kenttä suljettiin, ja mies kulki paksu vesiletku kädessään pitkin kenttää suihkuttaen ohuita kerroksia vettä. Me lapset luonnollisesti protestoimme, kun luistelu oli siltä päivältä ohi, mutta hupi oli kuitenkin taattu seuraavana päivänä. Nykyisin kentät jäädytetään kehittyneemmillä välineillä, ja sisäluistelupaikkoja on tarjolla ainakin urheiluseuroille.

Olen tänä talvena seurannut ihaillen Aurinkolahden rannalla kohoavaa ja laajenevaa jäälinnoitusta, johon ihmiset tuovat jatkuvasti uusia "tiiliä", jäädytettyjen maitotölkkien värikästä sisusta. Osaan on jäädytetty sisään kasvin tai hedelmän osia, monet ovat iloisen värikkäitä. Linnoitus kasvaa spontaanisti ja kerää katsojia ja kuvaajia ympärilleen. Haminassa on jäätaideprojekti, jossa asukkaita on pyydetty tuomaan puistoon omia jääteoksiaan, jotka näyttävät hauskan moninaisilta. Yhdessä voi siis tehdä jotain, vaikka korona ja kokoontumisrajoitukset...

Jää on toisaalta vaarallinen elementti. Ihmisiä hukkuu joka talvi, laivat saattavat juuttua ahtojäihin, katoilta putoavat jääkasat ja jääpuikot voivat haavoittaa tai tappaa. Lukuisat retkikunnat ovat joutuneet arktisilla alueilla petollisen jään yllättämiksi. Mutta jää on myös välttämätön. Kuva yksinäisestä jääkarhusta pienellä jäälautalla on voimakas symboli vaarasta, eikä vain jääkarhuille. Grönlannin sulavat jäätiköt ovat tosiasia, josta meidän kaikkien on syytä olla huolissamme, myös tällaisena ennätyskylmänä talvena.

Leila

Kuvat: Leila Haltia

Haminan jäätaideprojekti:

https://yle.fi/uutiset/3-11791239

Grönlannin jäätiköt:

https://yle.fi/uutiset/3-11653225