Kadonneet ammatit
Kesäloma oli alkanut ja ylläni oli se parempi kesämekko. Olimme lähdössä päiväksi asioille kaupunkiin, jonne matkustaminen linja-autolla kesti liki kaksi tuntia. Kuljettaja ja rahastaja jäivät vielä seisoskelemaan ulos, kun valitsimme linja-autosta sopivat paikat. Katselin ikkunasta nuorta rahastajaa hameessaan ja paitapuserossaan, tukka kauniisti laitettuna. Virkapukua ja suikkaa hänellä ei ollut kuten kaupunkien rahastajilla olin nähnyt olevan. Kaareva nahkalaukku roikkui hänen olkapäältään. Lapsen silmin nuoren naisen työ näytti unelma-ammatilta. Hetken päästä auto kaasutti mutkaista soratietä kohti kaupunkia. Rahastaja käveli käytävää pitkin luoksemme ja myi liput liikkuvassa autossa.
Kadonneista ammateista rahastajan työ nousi ensimmäisenä mieleeni. Maaseudun linjoilla lippujen myynti siirtyi vähitellen kuljettajille, kun linjojen kannattavuus alkoi heikentyä. Helsingin busseista rahastajat katosivat vuonna 1975 ja raitiovaunuista 1987. Ajatus rahastajasta pääkaupunkiseudun liikennevälineissä tuntuu tänä päivänä kaukaiselta. Matkakorttiin ladataan aikaa tai arvoa ja yhä useampi käyttää mobiilisovellusta.
Junamatkalle pääseminen oli lapsena linja-autokyytiä suurempaa juhlaa. Käytössä oli tuolloin vielä höyryveturit ja veturinkuljettajan lisäksi vetureissa oli lämmittäjä. Pienilläkin asemilla myytiin lippuja ja junanlähettäjä saatteli junan aikataulun mukaisesti matkaan. Diesel- ja sähkövetureiden sekä rataverkon automatisoitumisen myötä lämmittäjiä ja junanlähettäjiä ei enää tarvittu. Pieniä asemia suljettiin ja nykyisin niillä ei monikaan juna enää edes pysähdy.
Suurimmilla linja- ja rautatieasemilla tekivät työtään myös lankkipojat. Ihmisvirrat olivat suuret ja kangaspäällysteisten lenkkikenkien sijaan kuljettiin nahkakengissä, jotka kaipasivat kiillotusta ja huoltoa. Ihmisvilinästä riitti asiakkaita. Parhaita taisivat olla lauantai-illan rientoihin kiiruhtavat nuoret miehet, jotka pistivät muutaman roposen likoon näyttääkseen huvipaikoilla huolitelluilta.
Automaatio, koneellistuminen ja tietotekniikka ovat johtaneet monien ammattien loppumiseen. Ihmisiä on jäänyt työttömiksi, on pitänyt sijoittua uusiin tehtäviin tai kouluttautua uusiin ammatteihin. Aina ei ole välttämättä ollut kyse siirtymisestä toiseen mieluisampaan tehtävään, joskus on ollut pakko ottaa vastaan mikä tahansa työ elannon varmistamiseksi.
Työmarkkinoilla tapahtuvaa murrosta eivät tänä päivänä hämmennä pelkästään digitalisaatio ja työvoiman ikääntyminen, soppaan on laittanut lusikkansa myös koronakriisi. Ammatit ja työt säilyvät, mutta niiden harjoittaminen on ollut pandemian takia mahdotonta. Moni pienyrittäjä on joutunut lopettamaan toimintansa, on ajauduttu lomautuksiin ja irtisanomisiin.
Nuoria neuvotaan usein hakeutumaan unelmatyöuralle. Monelle työ on kutsumus tai halu toteuttaa omia lahjojaan tai erityisosaamistaan. Osalle työ merkitsee enemmin taloudellista hyvinvointia ja vakautta. Tärkeä tekijä ammatin valinnassa lienee myös töiden saatavuus ja pysyvyys. Vaikka maassamme on tällä hetkellä yli 300 000 työtöntä työnhakijaa, monilla aloilla kärsitään työvoimapulasta.
Oma vakituinen työhistoriani alkoi kahdeksankymmentäluvun alussa ja kesti liki neljäkymmentä vuotta. Moni asia ehti sinä aikana muuttua, kehittyä. Tietokoneiden käyttöön siirryttiin kahdeksankymmentäluvun puolessavälissä. Kaupalliset tarjoukset kirjoitettiin sitä ennen käsin ruutupaperille, konekirjoittaja naputti ne puhtaaksi ja postitti. Oli sihteereitä, lähettejä, postinjakajia ja puhelinvaihteessa useampi työntekijä. Tietokoneiden myötä kirjeposti väheni, siirryttiin lankapuhelimista kännyköihin ja paperikirjeistä sähköpostiin. Osa työtehtävistä loppui, osassa pärjättiin pienemmällä miehityksellä.
Lähes kaikilla aloilla on kysymys työn tuottavuudesta ja kannattavuudesta. Monia aloja on organisoitu uusiin toimintatapoihin. Talonmiehet eivät työskentele taloyhtiöiden pihoilla luutineen, haravoineen ja lumikolineen. Suuret huoltoyhtiöt kurvaavat pihaan pakettiautoineen ja hoitavat työt pikaisesti erilaisilla työkoneilla. Sähköiset palvelut ovat helpottaneet ja tasa-arvoistaneet elämäämme. Monesti tuntuu kuitenkin siltä, että maailma on muuttunut persoonattomaksi. Asioita hoidetaan etänä, emme kohtaa työssämme emmekä henkilökohtaisessa asioinnissamme toisia ihmisiä.
Enää ei ole kaikkitietäviä sentraalisantroja ja kaikesta huolehtivia talonmies Virtasia. Stockmannilla virka-asuinen hissityttö ei kuljeta asiakkaita kerroksiin - nappuloiden painaminen on aina vain enemmin jokaisen omissa käsissä. Minusta ei tullut rahastajaa. Onneksi niin. Olisin jäänyt työttömäksi ennen kahtakymmentä ikävuottani.
Leena
Kuva: Helsinkikuvia, Stockmannin tavaratalo, Aleksanterinkatu 52. Hissityttöjä suomalaisten pikahissien ovilla. Tuntematon kuvaaja 1930.