Käymme yhdessä ain

Olin kovasti iloinen, kun kirjoittajakurssini alkoi kiihtyvän pandemian keskellä. Tosin etänä, mutta alkoi kumminkin. Mukana oli tuttuja kirjoittajia ja yksi uusi opiskelija. Opettaja ei pyytänyt meitä esittäytymään perinteiseen tyyliin vaan kehotti kertomaan asian, mikä on ollut omalla kirjoittajataipaleella jotenkin erityisen tärkeä tai merkityksellinen. Aikaa miettimiseen ei ollut. Minun oli aloitettava kierros.

Mieleeni eivät putkahtaneet antologiat, joihin olen päässyt yhdessä muiden kanssa kirjoittamaan, eivät yksittäiset myönteiset palautteet, ei kauan sitten saatu palkinto novellikilpailussa, eivät ne mukavat aamut, joina olen kukonlaulunaikaan aloittanut kirjoittamisen ja nautiskellut siitä ympäristön ollessa vielä täysin hiljaisen. Nämä kaikki jäivät unholaan.

Kerroin miten merkityksellistä oli uskaltautua toistakymmentä vuotta sitten ensimmäiselle viikonlopun kestävälle kirjoittajakurssille, miten siellä opettaja kehotti kurssin jälkeen luomaan porukasta kirjoittajaryhmän, miten se syntyi ja miten se on muotoaan muuttaen säilynyt viime aikoihin saakka. Kerroin, miten tärkeää on ollut kuulua erilaisiin porukoihin, saada uusia ystäviä ja kavereita, saada kirjoittamisestaan palautetta, kirjoittaa yhdessä, vaikeistakin aiheista.

Pandemian riehuessa töitä tehdään etänä, opiskellaan etänä ja harrastusten aloituspäivämäärät ovat siirtyneet hamaan tulevaisuuteen. Kukaan ei varmuudella tiedä, milloin voidaan kokoontua normaalisti. Lasten ja nuorten kohdalla harrastuksia pyritään rajoittamaan mahdollisimman vähän. Koulut toimivat pääsääntöisesti lähiopetuksessa ja pääkaupunkiseudun koronakoordinaatioryhmä on suosittanut, etteivät rajoitukset koskisi lasten ja nuorten ohjattua harrastustoimintaa. Asiaa on perusteltu sillä, että haitat ovat lasten ja nuorten kohdalla suuremmat kuin hyödyt. Jo nyt perusterveydenhoitomme kulkee kuitenkin niin syvissä vaikeuksissa, ettei julkinen taho pysty suoriutumaan tehtävistään. Mikä on viisasta, rajoittaa vielä hetki vai olla rajoittamatta?

Asiasta on vaikea olla oikein mitään mieltä. Yksiselitteistä kantaa ei ole syntynyt aina asiantuntijoidenkaan joukossa. Rajoitusten lievennykset ymmärrän hyvin sosiaalisen kanssakäymisen taustaa vasten. On tarve olla osa kaveriporukoita, kuulua johonkin. Se sama tarve on meillä kaikilla, lapsilla, nuorilla ja iäkkäämmillä ihmisillä. Ei liene liioiteltua sanoa, että kaikki me ahdistumme ja masennumme jollakin tavalla pandemia-ajasta. 

Jäätyäni eläkkeelle eräs ystäväni pyysi minua laulamaan karaokea. Laulettiin päiväaikaan, selvinpäin. Ympärilleni muodostui uusi musiikillinen yhteisö. Kaikki olivat kiinnostuneita paitsi laulamiseta, myös muiden ihmisten tapaamisesta. Lauluharrastus ei jäänyt pelkkään karaokeen. Sitten tuli viihdelaulukurssi ja vähitellen yksityislaulutunnit ja niiden mukana myös uusia tuttavuuksia. Nyt kaikki tämä toiminta on tauolla. Lohtuna laulunopettajani äänittämät cd-levyt, jotka saa mukaan jokaiselta laulutunnilta ja joiden avulla voi harjoitella yksikseen kotona.

Yhteisöllisyys ja erilaiset ryhmät syntyvät, kun ihmiset haluavat tehdä asioita yhdessä ja olla toistensa seurassa. Toimintaan tarvitaan yleensä joku tai jotkut aktiivit vetäjiksi tai ulkopuolinen taho järjestäjäksi. Itse olen ollut yleensä sillä osallistuvalla puolella, aktiivisuus ei ole riittänyt järjestäväksi tahoksi. Taloyhtiössämme on yhteinen kerhotila, joka remontoitiin viihtyisäksi muutama vuosi sitten. Tila olisi ollut oiva asukkaiden yhteiselle kokoontumiselle, kahvittelulle, seurustelulle, lehtien ja kirjojen lukemiselle, sukkien kutomiselle, lautapelien pelaamiselle, mille tahansa yhteiselle tekemiselle, johon ikäihmistenkin olisi ollut helppo tulla. Joillekin asukkaille siellä kokoontuminen olisi saattanut olla jopa arjen pelastusrengas. Tällaiseen yhteiskäyttöön tilaa ei kuitenkaan otettu. Se vuokrattiin ulkopuoliselle. Toiminnan käynnistäminen olisi vaatinut muutaman aktiivisen ihmisen panoksen, ehkä myös minun.

Yhteisöllisyyden merkityksen on meistä moni varmaankin huomannut selkeämmin nyt pandemian aikana, kun harrastukset ovat pysähtyneet ja monet sosiaaliset kontaktit ovat etäyhteyksien päässä. Ihminen on laumaeläin ja toisten seuraan hakeutuminen lienee meillä vaistonvaraista. En tiedä, millaisen matkan päässä normaalit sosiaaliset kontaktit ja harrastukset ovat. Toivottavasti ne kohta kolkuttelevat meidän kaikkien ovilla. Viimeiset uutiset kertoivat, että tautitilanne saattaisi olla taittumassa ja osa harrastepaikoista meille aikuisillekin olisi avautumassa.

Leena

Kuvassa: Tuija Markonsalon teos Pelastautukaa Lahden taidemuseon 90-v. juhlanäyttelystä 2018, otos Leena Partanen