Kesän äänet

Lämpö iholla, kukkaloisto tuoksuineen, mansikoiden suussa sulava makeus, lintujen moniääniset sekakuorot. Kesä on antelias kaikille aisteille. Tämän tavallista hiljaisemman kevään jälkeen havahduin yhtäkkiä äänimaiseman rajuun muutokseen, aivan kuin äänieristetyn tilan ovi olisi aukaistu ja minut olisi tönäisty varoittamatta miljoonakaupungin kadulle.

Ehkä pientä muutoksen alkua oli havaittavissa jo huhtikuussa. Mustarastaan monimutkaiset äänikuviot, polkupyörien räminä katukivillä. Toukokuussa mukaan tulivat lasten skuutit ja nuorison skeittilautojen rahina asfaltilla, piknikeille suuntaavien perheiden puhe ja nauru.

Sitten eräänä aurinkoisena viikonloppuna samalla tavalla kuin vihreys äkkiä purskahtaa esiin, kaikki kesän äänet rävähtivät kuuluviin.

Moottoriveneet, vesiskootterit. Jäätelöauton kutsukello. Varvassandaalien läpsytys. Lasten äänet. Veden loiskahdukset vaaralliselta sillankaiteelta hyppivien teinipoikien jäljiltä. Ahaa, yhtä monta päätä näkyvissä kuin loiskahduksia, ei tarvitse soittaa 112:een.

Terassilla pizzaa syövien seurueiden humaltuvat sananvaihdot (aika paljon niistä oppii, vaikka humaltumisen kaava aina toistuukin). Rannalta auringonlaskun aikaan palaavien nuorisoryhmien kinastelut ja toisinaan pienet voimienmittelyt. Avoautojen ja moottoripyörien liikenneympyrästä käynnistyvä ralli.

Lähirannalla ja rantabulevardilla on äkkiä kielten sekamelska: suomen lisäksi viroa, venäjää, arabiaa, somalia, kenties farsia, ja tunnistamattomia afrikkalaisia kieliä. Monenlaisista äänentoistolaitteista kaikuvat suomirockin, arabipopin, latinomusiikin ja perusbasson rytmit kilpailevat taajuuksista ja huomiosta.

Kuuntelen äänirunsautta kuin olisin ulkomailla ja haaveilen oman terassin rauhasta. Mutta ihmisen aiheuttamien äänien lisäksi luonto tuottaa omat desibelinsä. Jo useita kesiä on kalalokki pesinyt jossakin kerrostalomme katonrajassa, vaikka linnunkokoiset raot on yritetty tukkia. Touko-kesäkuun vaihteessa poikanen on ehtinyt niin isoksi, että lentää läheisen katulampun kuvun päälle päivystämään emon ruokamatkoilta tuloa. Jos se vain päivystäisi hiljaa, se olisi pelkästään söpöä, mutta jossain vaiheessa se hätääntyy ja alkaa huutaa tauotonta SOS-viestiä, joka loppuu vasta emon ilmestyessä. Voin vakuuttaa, ettei sitä ole mukava kuunnella, kun tietää, ettei voi tehdä mitään. Miksei emo voinut tehdä pesäänsä kallioluodolle, kuten useimmat lajitoverinsa?

Mielessäni ja muistoissani kesän ääniä ovat airojen ja melan hiljaiset loiskahdukset, kalan polskahdukset tyynessä vedessä, kuivan mäntymetsän rasahdus jalkojen alla, pääskysten huudot, kärpäsen surina ja hyttysen ininä. Ehkä niitä kuullakseen pitäisi siirtyä maalle ja unohtaa urbaani asuminen suositun uimarannan tuntumassa? Ei sentään, riittää kun muistaa, että kalalokin poikanen kasvaa pian riittävän isoksi löytämään itse ruokansa ja  rantakausi loppuu joka vuosi liian pian.

Leila 

Kalalokin ääntä voi kuunnella täällä:

https://suomenluonto.fi/uutiset/kuuntelekalalokki-kiljahtelee-riemuisasti/