Kirjoitetut kuvat

Jääsohjon sotkemat vesimassat tuntuivat hyökyvän päälle Oopperan lähes tyhjään katsomoon, jossa me katsojat istuimme maskeinemme enemmän kuin riittävin turvavälein. Vesi ja etenkin jäinen vesi loivat vaikuttavan elementin koko näyttämön kokoisina videokuvina. Vaikka tarina ei olisi ollut tuttu, uhka oli kaikille ilmeinen.

Romaanin dramatisoiminen näytelmäksi tai elokuvaksi ei aina tuo katsojalle huippukokemuksia. Voin kuvitella, että tekstin muokkaaminen oopperan libretoksi on vähintään yhtä haastavaa. Siksi Jää-ooppera tuotti positiivisen yllätyksen. Mikä siinä siis onnistui? Itselleni Finlandia-palkitun kirjan aikoinaan lukeneena esitys onnistui säilyttämään alkuperäisteoksen tunnelman rikkomatta omaa mielikuvaani. Jollekin kirjaa tuntemattomalle ooppera varmasti toimii täysin omana teoksenaan.

Jos olen lukenut kirjan, en yleensä kaipaa kirjan pohjalta tehtyä elokuvaa tai näyttämösovitusta. Lukiessani luon omaa versiotani kirjasta, kuvittelen sitä, teen omaa "elokuvaani". Jos elokuvan tekijöillä on aivan toisenlaiset mielikuvat, voi olla, etten tunnista omaa luomustani, ja elokuva tuntuu jotenkin väärältä.

Kun teini-ikäisenä luin Margaret Mitchellin Tuulen viemää, kirja näyttäytyi minulle nuoren oikukkaan naisen kehityskertomuksena, ja vasta myöhemmin elokuvan nähtyäni tajusin, miten paljon tarinassa oli kaikkea muuta, ennen kaikkea Yhdysvaltojen historiaa nähtynä valkoisten etelävaltiolaisten näkökulmasta. Nykykatsannolla elokuva sijoittuu selkeästi kategoriaan rasistinen, ja on toistaiseksi vedetty pois esimerkiksi HBO:n klassikkotarjonnasta. En osannut nuorena ajatella elokuvaa siitä näkökulmasta, mutta petyin, kun Clark Cable ei vastannut omaa mielikuvaani Rhett Butlerista. Vivien Leigh sen sijaan sopi hienosti kuvittelemani Scarlettin rooliin.

Kaltaiselleni omien kuvien kuvittelijalle esimerkiksi ikonisen Tuntemattoman sotilaan kolme elokuvaversiota luovat vaikutelman siitä, ettei löydy mitään muuta tarinaa elokuvan pohjaksi. Vai onko kyse sellaisesta kansallisen identiteetin ilmentymästä, joka vaatii saman tarinan kertomista eri versioina vuosikymmenestä toiseen? Toki tarina saa ajan myötä uusia painotuksia, kun uudet sukupolvet tuovat omat tulkintansa teokseen.

Tavallaan Kiven Seitsemän veljestä on kokenut saman lukuisina näyttämöversioina pienillä ja suurilla näyttämöillä. Alkuperäinen teos on jo osittain hämärtynyt, häivytetty taustalle. Itse jouduin lukemaan siitä otteita vaiheessa, jossa 1800-luvun metsässä kasvaneet veljekset eivät olisi voineet vähempää kiinnostaa. Metsä oli nähty, moderni ja todellisempi maailma odotti muualla! Ehkä alkuperäisteos on niin selvästi toiselta aikakaudelta ja kohtalaisen vaikealukuinenkin, etteivät siitä tehdyt näyttämöversiot häiritse vaan pikemminkin helpottavat tulkintaa?

Äänikirjat ovat myös tulkintaa kirjasta. Lukijan ääni voi tuntua yhtä lailla oikealta tai väärältä kuin elokuvaroolin esittäjä. Kuuntelin pari vuotta sitten Sinuhe egyptiläisen äänikirjana Lars Svedbergin lukemana, ja vaikutuin. Tekstiin tuli lisää nyansseja, ja jäin siihen koukkuun niin, että ahmin lähes 20 cd:tä, noin 40 tuntia, runsaassa viikossa. Lukijan ääni vei minut tuhansien vuosien taakse samalla lailla kuin entisajan tarinankertojat iltanuotiolla onnistuivat kuljettamaan kuulijansa toisiin maailmoihin.

Silti kirja tulee minulle ykkösenä. Siinä nyt vaan on parhaat kuvat.

Leila