Kohtaamisia
Orava hyppäsi kalliolta kanavapolulle ja syöksyi meren puolella kasvavan männyn rungolle. Olin juuri ehtinyt tajuta sen nopeat liikkeet, kun se istui jo vahvalla oksalla häntä ja tupsukorvat pystyssä kuin passikuvassa. Siitä saisi kivan kuvan, ajattelin, mutta annoin tällä kertaa kuvaamisen olla. Se näytti hyvinvoivalta, ja kantoi yhä harmaata talviturkkiaan. Polku kulki kuusien välistä, ruokaa ilmeisesti riitti. Uskoin sen viihtyvän juuri käpyjen takia sillä alueella. Ja ehkä kuusien kätköissä oksien alla oli sen pienoinen pesä.
Samassa kohdassa, jossa nyt katselimme oravan kanssa toisiamme, toisen oravan vaellus päättyi pari vuotta sitten haukan kynsiin. Kävelin silloin loivaa mäkeä ylös kanavalta kotiin ja näin muutaman kymmenen metrin päässä kököttävän eläimen. Jänis varmaan, ajattelin. Kohta kuitenkin tajusin polun laidassa istuvan haukan orava kynsissään. Lintu oli kuin patsas paikoillaan. Laskisiko se saaliistaan irti ja pakenisi vai pitäisikö se viimeiseen saakka kiinni ateriastaan. Pääsin haukkaa kuvausetäisyydelle ja ehdin napsia muutaman kuvan kännykän kameralla. Sitten se - todennäköisesti kanahaukka - pyrähti lentoon orava kynsissään ja katosi kuusikkoon.
Jätin oksalla istuvan oravan ja kävelin kuusien välistä kanavalle. Rantapenkereellä touhusi mustarastas pöyhimässä viime syksyn kuivien lehtien seasta ruokaa. Se ei välittänyt liikkeistäni. Joskus mustarastaiden kanssa pääsee keskustelemaan. Kun ne livertävät laulujaan ja pitävät hetkisen taukoa, niille ehtii vastaamaan omalla vihellyksellään. Todellisuudessa linnut eivät taida laulaa silkkaa iloisuuttaan tai keskustella kanssani vaan ilmoittavat omasta reviiristään ja kehottavat pysymään sieltä etäämmällä. Ehkä ne kutsuvat kumppaniaan, ehkä kyseessä on varoitusääni.
Omassa elämässäni mustarastaalle tuli aivan uusi merkitys reilut parikymmentä vuotta sitten. Toukokuisena iltana olin jättänyt viimeiset jäähyväiset äidilleni. Kun palasin kotiin ja istuin myöhään yöhön parvekkeella, mustarastas lauloi laulamistaan lähipuussa. Vielä nytkin laulava mustarastas, joka ei pyrähdä lentoon minut kohdatessaan, tuo mieleeni muiston äidistä.
Lenkkipolkuni jatkuu kanavalta merenrantaa pitkin kohti isoa siltaa. Kotoa sillalle on matkaa vajaat pari kilometriä. Käännyn sillan kupeesta takaisin ja palaan yleensä samaa reittiä kotiin. Matkan varrella saattaa nähdä monenlaisia luonnon näytelmiä. Vesilinnut käyvät näin keväällä kisaa puolisosta ja pesäpaikoista, joskus tunkeilijan karkottaminen on rajunnäköistä puuhaa. Kerran varisparvi hääti pöllöä, joka oli ilmeisesti mennyt liian lähelle varisten pesiä. Oravat, mustarastaat, meriharkat ja monet pikkulinnut kohtaan päivittäin, joskus satun ketun kanssa samaan aikaan aamulenkille.
Ehkä mieliinpainuvin eläimen kohtaaminen tapahtui pari vuotta sitten loppukesällä. Olin kävellyt rantaviivan polkua lähelle isoa siltaa. Meri oli aivan tyyni. Pysähdyin katselemaan, oliko lahdella liikkujia, lintuja, veneitä tai melojia. Ei ketään missään. Sitten huomasin pitkän vanan liukuvan veden pinnalla suurin pirtein keskellä lahtea. Kalako? Ei mikään kala liiku noin, mietin. Eläin näytti olevan ainakin metrin pituinen. Hulluakin hullumpi ajatus putkahti mieleeni. Krokotiili, noinhan ne liukuivat luontofilmissä pitkin Niilin rantoja. Vaikka Korkeasaareen ei lahdelta ole kuin kivenheitto, jokin kotimainen vaihtoehto tuntui kuitenkin todennäköisemmältä.
Vana ei edennyt enää suoraan ison sillan suuntaan vaan kaartoi rantaan minua kohti. Nojasin kävelysauvoihini ja mietin hetken pakenemista. En keksinyt vanan piirtäjäksi muuta kuin saukon ja arvelin sen olevan ystävällismielinen. Lopulta saukko rantautui muutaman metrin päähän minusta. Polun ja meren välissä oli vain pari metriä leveä heinikko, jota pitkin se kulki edelleen minua kohti. Ilmeisesti se ei ollut huomannut läsnäoloani, olin pysynyt liikkumatta paikoillani seuratessani sen liikkeitä. Vihdoin se pysähtyi ja katseli minua suoraan silmiin. Hetken aikaa tuijotimme toisiamme, sitten se päätti perääntyä, kääntyi takaisin mereen ja jatkoi matkaansa.
Kotiin päästyäni varmistin luontokirjasta minkä otuksen olin tavannut. Arvaukseni oli osunut oikeaan. Virtaviivainen ruumis, litteähkö pää ja häntä, pituus noin metri. Saukkourokset liikkuvat suurimman osan vuodesta yksin. Niiden vesireitit voivat olla useita kymmeniä kilometrejä. Ravintona kalat ja sammakot. Ehkä tämä yksilö rantautui ruuan perään tai ehkä se nousi vain lepäämään. Tyynellä säällä katselen usein lahdelle ja odotan samanlaisen pitkän vanan muodostuvan meren pintaan. Josko vielä tapaisimme.
Luontopolulla liikkuessani tuntuu siltä, että me ihmiset kuljemme luonnon kanssa sopuisasti rintarinnan. Olemme kuitenkin tuhonneet monta puroa, niittyä ja metsää rakentaessamme taloja, teitä ja katuja. Eläimet ovat kuolleet tai joutuneet väistymään jonnekin muualle.
Luonnon keväistä näytelmää ja lajien lisääntymistä voin ainakin vielä katsella toistuvana ihmeenä. Vastuu sen ihmeen jatkumisesta on meillä ihmisillä. Jokainen rantapolun kohtaaminen alkaa tuntua aina vain arvokkaammalta.
Leena
Kuva: Leena Partanen