Kokkikeuhkot

Toukokuun lopun kirkas aurinko sai pihan puut hehkumaan. Puiden välissä oli keinuja ja hiekkalaatikko, muutamat lapset leikkivät keskenään, joku kellahti kumoon ja itki. Suurista ikkunoista heitä katseli sängyssään istuva pieni tyttö, jota itketti myös. Hän oli yksin valtavassa huoneessa ja ainoa, joka ei saanut mennä ulos. Hänellä oli keuhkokuume, ja koska hän oli vasta kuusivuotias, hän ei mitenkään ymmärtänyt, ettei saanut mennä ulos, vaikka olisi jaksanut ja halunnut. Sen sijaan hän joutui syömään pahanmakuista penisilliinilääkettä monta kertaa päivässä ja pitämään yllään sairaalan oudonnäköistä raidallista pyjamaa.

Yli kuusikymmentä vuotta myöhemmin pieni tyttö on jo iäkäs nainen, kun hän makaa sairaalavuoteessa toukokuisen auringon leikitellessä lähiseudun puissa. Neljä vuorokautta ensimmäisistä kuumeiluoireista ja kuusi tuntia yhteydenotosta terveyskeskukseen hänet on kirjattu sisään sairaalaan, hän hengittää happiviiksillä ja hänen suoniinsa virtaa vuoron perään antibioottia ja nesteytystä. Itse asiassa tänä samana päivänä hänen piti olla iloitsemassa kuohuviinilasissa leikittelevistä kuplista koulutapaamisessa, jota oli pandemian takia siirretty useita kertoja. Mutta pienen pieni näkymätön bakteeri päätti toisin, ja nyt hän hereillä ollessaan katsoo hitaasti muovipullosta pulpahtavia tippoja, jotka ovat merkkeinä parantavan nesteen kulkeutumisesta suoniin. Ainakaan nämä kuplat eivät kaadu lasin mukana eikä kallisarvoista elämän nestettä valu hukkaan, hän saa kiinni ironisesta ajatuksesta ennen nukahtamistaan.

Diagnoosini oli keuhkokuume, joka nimensä mukaisesti ylläpiti kuumetta usean päivän ajan. Valahdin ajoittain unen ja valveen välitilaan, jossa potilashuoneessani pidettiin milloin terveydenhuollon henkilöstön kriisikokousta, milloin opiskelukaverieni illanviettoa. Tajusin näkeväni hallusinaatioita, mutta pidin niitä mielenkiintoisina kaikessa realistisuudessaan. Perheenjäsenten vieraillessa onnistuin pysyttelemään yhteisessä todellisuudessa, ja parin päivän päästä hallusinaatiot olivat kuumeen laskiessa ohi.

Seuraavina päivinä mieleni alkoi täyttyä muistoilla nuoruuden kesätöistä ruotsalaisessa sairaalassa 1960-luvulla. Työtodistuksissa luki "ekonomibiträde", mutta käytännössä työ oli siivoamista ja koeputkien tiskaamista. Palkka kuitenkin oli Suomeen verrattuna moninkertainen, ja lisäbonuksena kertyi kielitaitoa. Muisti kertoi minun siivonneen ainakin lastenosastolla, leikkaussalissa ja ruumishuoneella. Viime mainittu olisi myöhemmin elämässä voinut olla pelottava, mutta alle kaksikymppisenä uteliaisuus vei voiton pelosta. Toki jo ruumishuoneen tai oikeastaan patologien työtilan sijainti pitkän maanalaisen käytävän päässä olisi voinut nousta ylitse pääsemättömäksi esteeksi. Siivoojan kärryt kolahtelivat sementtilattialla varsin aavemaisesti työntäessäni niitä kohti määränpäätä. Vain kerran tapasin tilassa patologin, joka oli juuri lopettamassa työvälineidensä puhdistusta ja totesi, ettei siivoukselle ollut tarvetta.

Kaikkein vaikeimman asian kohtasin lastenosastolla. Yhdessä huoneessa istui aina äiti noin kymmenvuotiaan poikansa kanssa, ja eräänä aamuna äiti alkoi jutella. Hän kertoi, että pojalla oli nopeasti etenevä aivokasvain, jota ei voitu leikata. Se oli alkanut keväällä päänsärkynä, ja diagnoosin jälkeen oli yritetty leikkausta, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Poika istui kaljuksi ajettuna sängyssään ja leikki hiljaa pienellä autolla. Hän hymyili minulle, kun pyyhin yöpöytää. Illalla en meinannut saada unta. Vähitellen viikkojen mittaan poika alkoi olla useammin unessa ja äidin puhe muuttui hiljaisemmaksi. Eräänä aamuna äiti istui huoneessa yksin, pojan sängyssä ei ollut vuodevaatteita. Äiti alkoi minut nähdessään itkeä, ja kun kysyin, halusiko hän olla yksin, hän pyysi minut sisään. Olin varmasti jonkinlaisessa shokissa, sillä en osannut tehdä muuta kuin seisoa hänen lähellään, kun hän kertoi pojan nukkuneen yöllä rauhallisesti pois. Tajusin sentään sanoa surunvalitteluni ennen kuin aloin itkeä ja jouduin poistumaan.

Vuosia jälkeenpäin mietin, ettei sairaalassa luultavasti oltu ajateltu, että myös siivoustyötä tekevät saattoivat joutua kohtaamaan potilaiden surun ja sairauden aiheuttamat ongelmat, kenties kuolemankin. Jouduin tilanteeseen 18-vuotiaana täysin yllättäen, ja olisin voinut toimia paremminkin.

Muistot ehtyivät jossakin vaiheessa, ja tilalle tuli puheliaisuus. Yritin jutella kaikkien huoneessa pistäytyvien kanssa, ja onnistuin silloin tällöin pysäyttämään kiireisen henkilökunnan edustajan muutamaksi minuutiksi small talkkiin. Se oli sikäli arvokasta, että pääsin passiivisesta potilasroolista ikään kuin omaksi toimijaksi.

Keuhkokuumeeni oli kuitenkin sinnikästä lajia. Sen aiheuttajaksi paljastui pneumokokkibakteeri, johon en ollut ottanut rokotusta. Bakteerin alkuperä jää ikuisesti tuntemattomaksi, mahdollisesti se kuitenkin tarttui mukaan Hollannin matkalta. Antibiootti tehosi vähitellen CRP-arvoon, mutta happiviiksistä pääsin eroon vasta viiden päivän kuluttua. Ja kun lopulta viikon päästä kotiuduin, lihasvoimasta oli jäljellä vain rippeitä. Siitä on nyt runsas kaksi viikkoa, ja edelleen hengästyn normaalivauhtisesta kävelystä ja saan yskänpuuskia. Lihaskuntoharjoittelun seuraava vaihe saa vielä odottaa.

Tämän sairaskertomuksen yksi opetus on, ettei kannata jäädä odottamaan pneumokokkirokotteen kanssa. Jos olisin ottanut sen keväällä, olisin säästynyt viikon sairaalajaksolta ja viikkojen toipilaskaudelta. Mutta koska olkavarteni kipeytyi kuukausiksi kolmannesta koronarokotuksesta, päätin odottaa. Voi voi.

Opetus itselleni oli, ettei keuhkokuumeeseen tarvita edeltävää flunssaa, kuumetta tai koronaa. Bakteeri voi oireilla äkillisesti aivan itsenäisesti ja passittaa kantajansa muutamassa päivässä sairaalaan.

Sairaskertomuksen opetus on myös, että meidän terveydenhuollon henkilökuntamme tekee hienoa työtä aliresurssoiduissa sairaaloissa. Sain pitää kahden hengen huoneen itselläni, koska osaston potilaspaikkoja oli vähennetty henkilökuntapulan takia. Paineista huolimatta sain ystävällistä hoitoa, ja mahdollisista jonoista ei näkynyt jälkeäkään, kun päivystyspoliklinikka vaihtui sairaalaosastoksi. Ehkä minulla oli pikkuisen tuuriakin: toukokuussa henkilökunnan lomakausi oli vasta alkamaisillaan, ja terveydenhuollon henkilöstön palkkaneuvotteluissa oli tuumaustauko, joten ei ollut lakkoa eikä joukkoirtisanoutumisia. Minun kokkikeuhkoni kiittävät.

Leila

Kuva: Leila Haltia. Näkymä sairaalahuoneesta.