Kukkoo ja kukei
Minkäslaista kukkoo työ olija uatellunna? myyjä kysyi vuosia sitten savolaisessa kukkakaupassa rouvalta, joka oli tilaamassa hautajaisiin kukkavihkoa. Seisoimme äitini kanssa odottamassa vuoroamme, vilkaisimme toisiamme ja käännyimme ihmettelemään kaupan kukkavalikoimaa. Molempien huulille oli noussut hymy ja luultavasti mieliin sama ajatus komeahelttaisesta kukosta keskellä kukkalaitetta. Ei kuitenkaan ollut sopivaa näyttää, että savolainen murre oli huvittanut.
Kasvoin lapsuusajan Savossa karjalaisen isän ja uusmaalaisen äidin jälkeläisenä. Kotona puhuttiin yleiskieltä. Savon murretta oli meidän lapsien joskus vaikea ymmärtää, kun sitä puhui oikea, aito savolainen. Öylön suatiin kalloo, totesi naapurin mummo. Sisareni kanssa ihmettelimme, että mikä ihmeen Öylön? Kipaisimme sitä kotiin äidiltä kysymään. Hän totesi, että lienee Eilen. Murre ei kuulostanut pelkästään kummalliselta tai huvittavalta, sitä oli joskus vaikea ymmärtää.
1960-luvun lapsuusaikaan murteet kuitenkin kuuluivat. Kun äiti puhui puhelimessa, saattoi hänen puhetavastaan päätellä, kuka soittaja oli. Jos äidin puhe oli muuttunut sie- ja mie-puheeksi, soittaja oli luultavasti isäni sisko Elli. Jos äidin yleiskieli vaihtui uusmaalaiseksi murteeksi, soittaja oli joku hänen sukulaisistaan. Murteita vilisi ympärillä, vaikkei niitä itse puhuttukaan.
Toimittaja Oona Laine kirjoitti Helsingin Sanomissa, miten hän lopetti eteläkarjalaisella murteella puhumisen, koska ei halunnut herättää puhetavallaan huomiota. Häntä oli joskus jopa tylytetty murteensa vuoksi. Oli siis helpompi puhua yleiskieltä, olla erottumatta joukosta.
Liitämme eri puolelta Suomea tuleviin ihmisiin erilaisia ominaisuuksia. Savolaiset ovat kieroja ja lupsakoita, karjalaiset iloisia ja toimeliaita, hämäläiset hitaita. Murteiden kautta luomme luultavasti samanlaisia mielikuvia. Jos viännämme kunnolla savvoo tai rallattelemme iloisesti karjalaista murretta, leimaudumme luultavasti kummassakin tapauksessa ainakin maalaisiksi. Sitä leimaa osa meistä ihmisistä jostain syystä välttelee. Onko siis helpompaa puhua yleiskieltä, olla erottumatta joukosta?
Kun muistelen työaikoja, itäpuolen murteita kuuli harvoin. Savolaisuus ja karjalaisuus peitettiin. Turkulaiset ja tamperelaiset työkaverit puolestaan puhuivat usein omalla murteellaan. Mieleen nousee kirjailija, runoilija Heli Laaksonen, joka kirjoittaa Lounais-Suomen murteellaan ja on tullut palkituksi muun muassa Larin Paraske-palkinnolla. Toinen murteellaan positiivista mainetta niittänyt on hiihtäjä Sami Jauhojärvi, joka haastatteluissaan ja tv-selostuksissaan käyttää Tornionlaakson murretta, leimaavana peräpohjalainen h:n käyttö - hiihethään. Kummankaan kohdalla ei epäillä osaamista, murre on hyvä leima.
Tänä päivänä korostetaan erilaisuuden hyväksymistä. Ihmisiä ei pidä lajitella ihon värin, ulkomuodon, seksuaalisen suuntautumisen, vakaumuksen tai mielipiteiden perusteella. Murteet voisi liittää tähän luetteloon. Pysymmekö uskottavina ja hyväksyttyinä, jos esimerkiksi työelämässä puhumme aidosti kotimurteillamme? Luultavasti emme. On helpompi puhua yleiskieltä ja sulautua massaan, erottuminen ja silmätikuksi joutuminen on aina vaikeaa. Toisaalta olisi hyvä puolustaa murteen kautta jokaisen Suomen kolkan omaleimaisuutta, myös maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta.
Vuosia sitten olin länsiuusimaalaisessa kukkakaupassa. Asiakkaina oli pari iäkästä rouvaa. Toinen totesi Onpa kaunei kukei. Huulille nousi taas hymy ja mieleen savolaisen kukkakaupan kukot. Yhtä kaikki kukkoo tai kukei, annetaan kaikkien murteiden kukkia, ei anneta niiden kadota ja kuolla!
Leena
Kuva: Leena Partanen