Kurahousupallerot

Joukko nuoria aikuisia ottaa tukea pienen pallokentän aidasta ja venyttelee, kaikki ainakin metrin päässä toisistaan. Navakka länsituuli ei haittaa ulkojumppahetkeä, piristää vain.

Läheisellä rannalla on tyhjää. Normaalisti arkiaamuisin siellä voi nähdä useampiakin päiväkotiryhmiä, joiden lapset juoksevat hiekalla, kiipeävät uimavalvojien tähystyspaikalle, nauravat ja hulluttelevat aikuisten lempeästi katsoessa tai ohjatessa yhteisiä tuokioita.

Kutsun noita pieniä hiekassa temmeltäviä olentoja kurahousupalleroiksi. He ovat minusta jotain sellaista suomalaisen elämänmuodon kovaa ydintä, jonka korkeintaan pohjoismaalainen voi tajuta. Talvihaalarit ylle ja niiden päälle vielä kurahousut, ja kas, lapsi on valmis kohtaamaan äärimmäiset sääolot. Niin kuin onkin. Monissa maissa lapset pysyvät sisällä sateessa, pakkasesta puhumattakaan, täällä sellainen tekosyy ei päde.

Viime vuosina päiväkotiryhmät ovat lisänneet retkiä lähiluontoon. Kotiani vastapäätä on päiväkoti, jonka lapsiryhmät kulkevat aamupäivisin huomioliiveissään lähimetsään ja palaavat ennen lounasta väsyneinä ulkoilmasta ja liikunnasta. Uimaranta on toinen suosittu kohde etenkin keväisin ja syksyisin.

Nyt rannalla on hiljaista. En tiedä, onko päiväkoteja ohjeistettu pitämään lapset omalla pihalla, vai onko tuuli karkottanut pienimmät veden ääreltä.

Kurahousupallerot edustavat normaalia arkea, joka on nyt toisin. Keskellä arkipäivää voi nähdä työikäisiä aikuisia metsälenkillä tai rantajumpalla. Koululaisia ei näy aamuisin menossa kouluun eivätkä he iltapäivisin purkaudu sieltä hälisevinä ryhminä. Lapsenlapseni tekevät koulutehtäviä kotona, ja käyvät kiireesti vilkuttamassa minulle videopuheluissa. Toivon, että he löytävät tilanteesta jotain positiivista, vaikka kavereiden tapaaminen onkin rajattu

Runsaassa viikossa huomaan oppineeni uusia asioita. Valitsen lenkkimaastot ja ajankohdat niin, etten tapaisi matkalla kovin monia ihmisiä. Käyn kaupassa autolla, vaikka olen julkisen liikenteen vannoutunut kannattaja. Olen opetellut käyttämään videokonferenssiohjelma Zoomia ja testannut WhatsAppin ryhmävideopuhelun. Olen harjoitellut ääniviestien käyttöä nuorimman lapsenlapsen kanssa. Kokkailen kokeilumielessä uusia ruokia. Syön suklaata useammin kuin ennen. Yritän viihtyä paremmin omassa seurassani, mutta myönnän, etten selviäisi avaruuskapselissa matkalla Kuuhun.

Normaalin ja tavallisen kaipuu on kriisitilanteissa luonnollista, ja ihmiset yrittävät pitää kiinni jostakin tutusta ja turvallisesta. Toisen maailmansodan oloissa kotona paistettiin lettuja, jos saatiin jauhoja ja sokeria. Naiset pukeutuivat parhaimpiinsa mennessään pommisuojaan (viittaan Hakasalmen huvilan Mieliala -näyttelyyn), lapset kävivät koulua. Se auttaa selviämistä.

Minä kaipaan kurahousupalleroita rannalla, mutta selviän, kun tiedän, etteivät he ole iäksi kadonneet. En vain tiedä, milloin paluu normaaliin alkaa. Enkä tiedä, mikä silloin on normaalia.

Leila

Mieliala-näyttely:

https://www.hamhelsinki.fi/exhibition/mieliala-%E2%80%92-helsinki-1939%E2%80%921945/