Löytynyt Paratiisi

Kappale oli Rauli Badding Somerjoen Paratiisi. Seisoin kirjaston karaokehuoneessa mikrofoni kädessäni, teksti vilisi eteenpäin ja musiikki kumisi outona taustalla. En saanut tutusta kappaleesta kiinni. Kuuntelemassa oli muutama tuntematon ihminen ja kaverini, joka katseli ihmeissään ensimmäisen lauluni takkuamista.

Jokainen jännittää joskus. Kun osaamisemme ja kykymme joutuvat julkisesti puntariin tai olemme yllättävän haasteen edessä, pelkäämme nolatuksi tulemista ja häpeää. Jos en osaakaan, jos mokaan, olen loppuelämäni leimattu epäonnistuja.

Toisten virheet sivuutamme usein mitättöminä. Ne on helppo unohtaa tai niillä ei ole merkitystä. Omat pienet mokat tuntuvat joskus suurilta ja harmittavat pitkään. Täydellisyys ja virheettömyys ovat tavoiteltuja ominaisuuksia. Niiden kautta meitä ihaillaan ja arvostetaan. Jos annamme toisten virheille armoa, hymähdämme niille hyväntahtoisesti, miksi olemme usein armottomia itsellemme?

Sosiaalisten tilanteiden jännittäminen johtaa usein niiden välttelyyn. Jokainen ehkä tunnistaa kohdaltaan ainakin jonkun tilanteen, jota haluaa välttää tai josta haluaa nopeasti pois. Laulamisessa onneksi ylitin tuon muutama vuosi sitten sattuneen epäonnistumisen. Jatkoin ja vähitellen onnistuin, pysyin rytmissä ja sävelessä.

Esiintymisessä kysymys ei ole pelkästään osaamisestamme ja virheettömyydestämme. Paineet kohdistuvat usein myös ulkonäköömme ja pukeutumiseemme. Olemme toisten arvioitavina heidän edessään kokonaisina ihmisinä. Huoliteltu ulkonäkö luo sopivasti suojakilpeä sisällämme vellovalle pelolle ja jännitykselle. Kuvittelemme, että kun pystymme ne tavalla tai toisella peittämään, niitä ei ole olemassa.

Itsensä ja jännityksensä hyväksyminen ja keskipisteenä oleminen on toisille helppoa, toisille äärimmäisen vaikeaa. Monille jännittäminen tuo rintaan tykytyksiä, saa kämmenet hikoamaan ja tekee olon huteraksi. Tilanteista poisvetäytyminen ei välttämättä auta, ehkä se jopa pahentaa tilannetta. Onnistuminen saattaa tukea itsetuntoamme ja hälventää jännitystä.

Kun menin laulamaan karaokea ensimmäistä kertaa, kyse ei varmaankaan ollut tietoisesta halusta itsensä voittamiseen vaan yksinkertaisesti halusta laulaa ja olla mukavassa seurassa. Laulaminen muiden edessä toi aluksi epämiellyttävän jännityksen tunteen, vähitellen se onnistumisten kautta kaikkosi tuttuja kappaleita laulaessani. Uusien kappaleiden esittäminen ja joskus väärin laulaminen oli ja on haasteellisempaa. Lohdullista on kuitenkin se, että jokainen epäonnistuu joskus, sitten harjoittelee ja lopulta onnistuu.

Viime viikonloppuna olin Kultakurkku karaokekilpailun semifinaalissa. Olin selvinnyt alkukarsinnasta jatkoon ja pääsin laulamaan Himos Areenan suurelle lavalle uuden ja isomman yleisön eteen. Vuoron lähestyessä sydän hakkasi. Kun minut kuulutettiin lavalle, en epäröinyt, nousin reippaasti portaat ylös ja minulle ojennettiin juuri desinfioitu mikrofoni. Pääsin helposti tutulla kappaleella alkuun ja jännitys oli muutaman tahdin jälkeen kadonnut. En päässyt semifinaalista jatkoon, mutta huomasin, että parin lauluvuoden aikana olin saanut varmuutta esillä olemiseen ja mikä tärkeintä laulamiseen.

Laulu ei ole pelkästään kappaleen virheetöntä esittämistä. Se on tunteiden tulkitsemista sävelin ja sanoin. Laululla on lohduttava ja rauhoittava vaikutus. Lapselle lauletaan unilauluja, armeija marssii ja jaksaa laulun tahdissa, laulun kautta eletään mennyttä nuoruutta, kaivataan kadonnutta rakastettua. Ikäihmiset saattavat saada elämänilonsa ja muistonsa takaisin musiikin ja laulun avulla. Yhdessä laulaminen on mukavaa ajanvietettä. Virsi tuo lohtua ja uskoa tulevaan ja jaksamista vaikeaankin arkeen. Laulu on avannut minulle uuden maailman, kyvyn tulkita ja kokea elämää ja omia tunteita. Se on tuonut myös uusia ystävyyssuhteita, haasteitakin. 

Leena

Kuva: Leena Partanen