Luovaa uusiokäyttöä

Pimeää, kuumaa ja likaista. Nämä adjektiivit tulivat etsimättä mieleen katsellessani vanhoja valokuvia Strömforsin ruukkimuseossa. Hehkuvia tulipesiä, miehiä nokeentuneissa vaatteissa kasvot mustina. Rautamalmi ei muuttunut vasaroiksi ja nauloiksi napin painalluksella. Kova työ vei tekijänsä usein ennenaikaiseen hautaan, vaikka ruukit muodostivatkin tiiviin tukiverkon työntekijöilleen. Oli asunnot, kouluja, kauppoja, paloasemia, jopa kirkkoja.

Suomessa on ollut toistasataa rautaruukkia, joista osa aloitti toimintansa jo 1600-luvulla ja muutamat jatkoivat 1900-luvulle asti. Monet niistä ovat edelleen olemassa, toiminta vain on muuttunut.

Ruukkikylät olivat tiiviitä yhteisöjä, joissa asukkailla oli oma paikkansa. Jokainen tiesi valtansa ja vastuunsa, ja viime kädessä patruuna päätti. Omistusta ei hajautettu, alihankintaketjut olivat yksinkertaisia eikä toimintoja ulkoistettu. Jos pääsi masuuniin oppipojaksi, tiesi saavansa loppuelämän työpaikan, kunhan hoiti oman osansa. Sen pimeän, kuuman ja likaisen.

Teknologinen kehitys ja ammattiyhdistysliike ovat parantaneet työoloja teollistuneissa maissa. Asuin- ja työpaikan vaihtaminen on ihmisen elämänkulussa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Jälkimmäiseen kuuluvat vaikkapa suurten paperitehtaiden työntekijät, jotka ovat eläneet tehtaan omistamissa asunnoissa, sukupolvi toisensa jälkeen saman työnantajan palveluksessa. Valtavia valkokauluspätkätyöläisten joukkoja ei sen sijaan ruukkikylien aikaan nähty eikä toimistojen etätyöstä osattu uneksia. Vielä vähemmän osattiin kuvitella (tai pelätä) sitä, että omistaja asuisi ulkomailla tai koostuisi anonyymistä joukosta osakkeenomistajia.

Strömforsin ruukkikylässä on nykyisin käsityöläispajoja, gallerioita, seikkailumatkayrittäjiä, kahviloita ja ravintoloita. Seppä takoo pajassaan edelleen, muilta osin ruukki on otettu luovaan uusiokäyttöön, kuten moni muukin maamme vanhoista ruukkikylistä. Suurin ja tunnetuin lienee Fiskars, josta on tullut viime vuosikymmeninä eräänlainen taidekäsityön keskus ja turistinähtävyys. Mathildedalin ruukkialue Teijossa pitää sisällään mm alpakkafarmin ja neulemyymälän, suklaatehtaan, pienpanimon ja leipomon.

Uutta elämää eläville ruukkikylille on ominaista käsityöläisyys ja pienyrittäjyys, mahdollisimman omaehtoinen tekeminen. Vaikka rautaruukin seppä oli ylpeä käsillä tekemisen ammattilainen, hän toimi kuitenkin tiukan hierarkian alla eikä päättänyt itse tuotteistaan. Siinä mielessä vanhojen ruukkiympäristöjen kehitys on ollut mielenkiintoista. Niihin muuttaneet käsityöläiset ja taiteilijat vaikuttavat hakeneen historiallisen miljöön ohella yhteisöllistä elämäntapaa, kuitenkin oman vapautensa säilyttäen. Ei niitä helpoimpia tavoitteita tässä yhä verkottuneemmassa maailmassa.

Yltyvä sade ajoi minut vierailuni lopuksi ruukkikylän kupeeseen, kauniiseen Ruotsinpyhtään puukirkkoon, jossa on Helene Schjerfbeckin maalaama alttaritaulu ja katossa riippuva kirkkolaiva. Laiva muistuttaa, että ollaan aivan rannikon tuntumassa. Koski oli ruukkikylille välttämätön voimanlähde, joki, järvi tai meri toimi kuljetusväylänä. 

Nykyisin Strömforsin ruukkia ympäröivät vesireitit on valjastettu vapaa-ajan melontaretkiin ja meren rannalla sijaitsevan Mathildedalin venesatama täyttyy huviveneilijöistä. Sekin on mahtavaa historiallisten ympäristöjen uusiokäyttöä! .

Leila

https://fi.wikipedia.org/wiki/Luettelo_Suomen_rautaruukeista