Meren antimet

Kotilo oli pieni mutta täydellinen. Kun laitoin sen korvalleni, kuulin selvästi valtameren huminan. Aallot olivat kuljettaneet sen eteläespanjalaisen kalastajakylän rantahiekkaan jostakin Välimeren syvyyksistä tai kenties huuhtoneet sen irti Gibraltarin kalliorannoista. Otin sen matkamuistoksi, kuten kasan simpukankuoria, jotka vuosien mittaan hävisivät jonnekin. 

Elettiin 70-lukua, ja Välimeri oli niin kirkas, että kaupunkien rantabulevardeilta veteen kipatut polkupyörät, lastenrattaat ja muut jätteet näkyivät selvästi pohjalla. Kukaan ei ollut vielä kuullutkaan mikromuovihiukkasista.

Kotiloita ja simpukankuoria on myöhemmiltä matkoilta tarttunut muistoina mukaan. Isoimmat olen säilyttänyt suuressa lasitölkissä, josta lastenlapset poimivat niitä kuullakseen vuorostaan kaukaisten vesien huminaa.

Jos kotilot ja simpukankuoret osaisivat puhua ihmisten kielillä, niillä olisi tarinoita kerrottavaksi. Nyt ne paljastavat salaisuuksiaan  vesien tilaa tarkkaileville tutkijoille ja kenties rantojen asukkaille, jotka huomaavat muutokset noiden pienten merenelävien määrässä ja laadussa.

Kotirannoilla silmäni rekisteröivät toisenlaisia muutoksia. Meri on kuljettanut rantaan sellaista, mikä ei alun perinkään kuulunut merelle. Muovikasseja, ateriapakkauksia, polkupyöriä, ostoskärryt, retkituoli, styroxlevyjä, kalaverkkoja. Tänä keväänä vesi on ollut pitkään alhaalla, mikä tuntuu paljastaneen tavallista enemmän roskaa. Ihminen on merkannut reviirinsä.

Katsellessani meren tuomia tavaroita päällimmäinen tunteeni on ärtymys, ettei jotain niin yksinkertaista kuin roskasäiliöitä osata tai jakseta käyttää. Pian kuitenkin huomaan kehittäväni esineille tarinoita. Ostoskärryt ovat varmaankin lähtöisin läheisestä ostoskeskuksesta, josta joukko pikkupoikia on hilpeästi metelöiden juoksuttanut niitä kohti rantaa. Teon nähnyt aikuinen on yrittänyt tavoittaa joukkiota, mutta myöhästynyt, sillä rikkomuksensa peittääkseen pikkuvintiöt ovat tyrkänneet kärryt laiturilta veteen ja paenneet kukin taholleen. Tänä keväänä veneitä vesille laskettaessa pohjamutaan hautautuneet ostoskärryt on vihdoin huomattu ja nostettu rannalle todistamaan ilkivallanteosta.

Miksiköhän välittömästi ajattelin, että liikkeellä oli joukko pikkupoikia eikä tyttöjä? Jostain syystä tuntuu todennäköisemmältä, että asialla olivat pojat. Vaikka onhan mahdollista, että ostoskärryt ovat alun perin kulkeutuneet liikuntarajoitteisen mummon kauppakärryinä tämän kotipihalle, mistä tyttärenpoika lupasi palauttaa ne ostoskeskukseen, mutta jätti tekemättä, ja mummo ratkaisi kesken jääneen projektin kippaamalla kärryt illan pimetessä mereen. Tarinoissa on se hauska puoli, ettei niiden tarvitse olla totta.

Ostoskärryjen lähivesiltä on nostettu ainakin pari autoa, jotka olivat maanneet vedessä vuosikymmeniä. Oma pääni alkoi välittömästi kehitellä rikostarinoita, joihin liittyivät varastetut autot, huumepoliisit ja karkumatkat. Miksi kukaan muuten ajaisi kohtalaisessa kunnossa olevan auton mereen? Amsterdamin kanavista tosin löytyy lähes viikoittain uponneita autoja, mutta siellä syynä voi yksinkertaisesti olla varomattomuus, parkkipaikat kun ovat aivan kanavien vieressä ilman kaiteita.

Entä kuinka lienee päättynyt se retki, jonka jäljiltä taitettavan tuolin metalliosa päätyi mereen ruostumaan? Kuka siinä istui viimeksi ja minkä värisellä markiisikankaalla? Olisiko roskalaatikko löytynyt lähempää?

Tarinoiden kehittely vie pois silkan närkästyksen tunteesta. Kanssaihmisten siivottomuuden päivittely ei yleensä johda mihinkään, tarinallistamalla voi yrittää ymmärtää, miksi jätteiden kuljetus niille tarkoitettuihin paikkoihin on joillekin ylivoimaista. Ymmärtäminen ei tässäkään asiassa tarkoita hyväksymistä.

Poimin lasiruukusta suurimman kotilon ja kuuntelen. Kyllä vaan, selvää kohinaa, olkoonkin että saman ääniaistimuksen saa aikaan oman suljetun kämmenen kanssa.

Leila