Minä, mummot ja ministeri

Kaksi neuletakkia, kaksi hartiahuivia, yksi myssy, kuusi paria sukkia, kahdet rannekkeet. Niin, ja kahdet pipo-kaulaliinayhdistelmät pehmopupuille. Siinä koronavuoden saldo puikkojen heiluttelustani, ja oletan ansainneeni sillä mummojen ikiaikaisen villasukkakerhon jäsenyyden.

Kaukaisessa nuoruudessani rakastin värikkäitä lankoja ja neulomista,  tai kutomista, kuten silloin sanottiin. Uusia villapaitoja ja jopa mekkoja valmistui tämän tästä, varsinkin silloin, kun oli saatava tuliterä vaate kouluun tai bileisiin. Harrastus jäi tauolle, sillä elämä veti muihin suuntiin. Se otti uutta vauhtia 80-luvulla, kun hankin yksinkertaisen neulurin, jolla villatakin osat valmistuivat yhdessä illassa. Lapset suostuivat vielä silloin pukeutumaan äidin tekemiin vaatteisiin, mutta aikakaudelle koitti väistämättä loppu. Neuluri jäi kaappiin ja  siellä se on vieläkin, odottamassa epätodennäköistä renessanssia.

Kymmenisen vuotta sitten astuin sattumalta sisään lankaliikkeeseen ja hypistelin aikani kauniin liilan värisiä pehmeän pörröisiä mohairlankoja. Pakkohan ne oli ostaa ja muuntaa neuletakiksi. Siitä sai alkunsa elämäni kolmas neulontavaihe, joka jatkuu selvästi laajenevana. Eikä syy ole yksinomaan rakkaus lajiin, vaan valmisvaatetuotannon jatkuvasti huononeva laatu. Parin käyttökerran jälkeen nyppyyntyvät,  sekoitelangoista tehdyt neuleet alkoivat yksinkertaisesti kypsyttää. Lankakaupasta saattaa ainakin periaatteessa ostaa hyvälaatuisia lankoja huomattavasti edullisemmin kuin keskihintaiset valmistuotteet. 

Neulominen on meditatiivista. Aivojen ja käsien yhteistoiminnalla puhdistuu mieli ja syntyy jotain uutta, pehmeää ja käsinkosketeltavaa. Monotoninen ja toistuva liike vaatii kuitenkin tarkkaavaisuutta, joten neuloessa tulee harjoittaneeksi myös keskittymistä.

Nettikirppiksillä on ollut tänä talvena yllättävän paljon myynnissä uusia villasukkia, made by mummo, sillä syksyllä neulotut sukat jäivät joulumyyjäisten puuttuessa vaille ostajia. Kun mummojen lisäksi on kaltaisiani ajoittaisharrastajia, niin villasukkien huoltovarmuus  on korkealla tasolla. Koronavuoden plussasaldoa sekin.

Neulominen on myös hifistelyä.  Sosiaalinen media pursuilee postauksia itse tehdyistä neuleista, toinen toistaan upeampia aktiiviharrastajien töitä. Olen herännyt ilmiöön vasta äskettäin, joten en tiedä, onko se saanut lisävauhtia koronasta.

Ilahduin, kun luin jokunen päivä sitten sosiaali- ja terveysministeri Aino-Kaisa Pekosen haastattelun, jossa hän kertoi aloittaneensa villapaidan teon. Villasukkia syntyy häneltäkin, neulominen auttaa irrottautumaan työstä. Ilahduin erityisesti siitä, että ministeri voi maassamme kertoa neulontaharrastuksestaan menettämättä ammatillista arvostustaan. Muutama vuosikymmen sitten ministereiden ei oletettu harrastavan käsitöitä, etenkin naispuolisilla salkunhaltijoilla sitä olisi helposti vähätelty. Tietysti miespuolinen ministeri saattoi rauhassa kertoa kalastusretkistä tai keväisestä veneen kunnostuksesta.

Harrastuksessa on tullut aika ottaa uusia haasteita. Ehkä vihdoin olisi islantilaisvillapaidan aika? Vai tyytyisinkö perinnekintaisiin? Löysin kaapin kätköistä lähes hajonneen neuleohjekirjan (Kirjokintaita ja muita kansanomaisia neuletöitä), ja joku sen ihastuttavista malleista pääsee uustuotantoon. Varokaa Tallinnan Müürivaheen mummot, tällä puolella lahtea perinnekintaiden jokainen silmukka on taatusti käsin neulottu!

Leila

Ministeri Pekosen haastattelu:

https://www.iltalehti.fi/politiikka/a/c15fd5a4-14e5-4f8e-93e9-5cc30e4e887f

Kuva:

Kirjasta Kirjokintaita ja muita kansanomaisia neuletöitä (Mary Olki, 1950).