Missä on kotikirkkoni?
Ulkona pauhasi Liisa-myrsky. Sytytin pöydälle tuikkukynttilän ja avasin radion. Iltahartaudessa puhuttiin merestä, ankkurista ja toivosta. Papin puhe kulki inhimillisen elämän tavallisilla alueilla, sitä oli helppo seurata ja mikä parasta mukana kulki meri.
Kuuntelen satunnaisesti radion hartauksia, kirkossa käyn harvoin. Oma hengellinen maailmani ei kuljeta sisälle kirkkorakennuksiin. Joskus menen katsomaan ja ihmettelemään niiden kauneutta ja hiljentymään hetkeksi.
Ensimmäinen kirkossa käyntini kirjaimellisesti säikäytti. Se tapahtui Keiteleen kirkossa, olin silloin kolmen vanha. Menin sinne yhdessä äitini, hoitotätini ja isosiskoni kanssa. Kirkonmenot olivat juuri alkamassa. Kun astuimme ovesta kirkkosaliin, yläpuolellamme parvella olevat urut jyrähtivät soimaan. Pelästyin ja aloin itkeä töissä olevaa isää paikalle. Käyntimme jäi lyhyeksi. Minut kiikutettiin takaisin kotiin, äidin sylissäkin pelotti.
Seuraavat mielikuvat ovat joulukirkoista. Eräänä jouluaamuna läksimme tervehtimään sadan kilometrin päässä asuvia isovanhempia. Mummolaan mentiin Joroisten aamukirkon kautta ja matkaan oli lähdettävä aikaisin. Ulkona oli kova pakkanen ja matka kuplavolkkarilla mutkaisia maanteitä vei hyvinkin pari tuntia. Kirkko oli täynnä ja istuin takaosassa kapealla penkillä hehkuvan uunin vieressä. Muutaman kerran nukahdin ja havahduin hereille urkujen soittoon ja kynttilöiden valoon.
Toisessa mummolassa Lohjalla käytiin kesäisin. Savon puukirkkojen jälkeen Lohjan Pyhän Laurin harmaakivikirkko oli toisesta maailmasta. Seinien ja katon maalaukset loivat ympärille sadun, josta kouluikäisenä poimin tuttuja Raamatun tapahtumia. Sieltä löytyivät paratiisi, joulukertomus ja Jeesuksen ristiinnaulitseminen. Jossain vilahti itse pirukin. Ulkopuolella pohdin, miten kivet oli saatu ladottua toistensa päälle, miten lakikorkeuteen oli päästy. Sama ihmetys syntyi sisäpuolella, miten joku oli pystynyt maalaamaan korkealla holvikaarissa olevat maalaukset.
Kansakoulun viesti oli, että kirkossa piti käydä. Opettaja kyseli, kuka oli milloinkin kirkonpenkkiä kuluttanut. Moni meistä pyöri pulpetissa vaivautuneena vastausta miettiessään. Kirkossakäyntejä ei auttanut valehdella, sillä opettaja taisi käydä kuuntelemassa papin saarnat joka sunnuntai. Osalla meistä oli kotona televisio jo heti 60-luvun alussa. Kerroimme opettajalle, että telkkarista tuli kirkonmenot katseltua. En tiedä menikö kertomuksemme läpi, mutta muistelen opettajan todenneen, että sehän on sama kuin jotain elokuvaa katsoisi.
Ennen aikaan kirkkoon meneminen vaati monelta kunnon fyysistä ponnistelua. Soudettiin kirkkoveneillä matkojen takaa tai tallustettiin korpitaipaleita jalkapatikassa. Isoisäni äidistä kerrottiin, että mummo käveli paljain jaloin muutaman kilometrin matkan Sammatin kirkkoon ja vasta perillä laittoi kengät jalkaan, niitä kun ei auttanut turhaan kuluttaa. Ehkä talvisaikaan joku naapuri poimi hänet rekeensä ja mummolla oli lämpöiset jalkineet jaloissaan.
Vaikka kirkossa käyminen on ollut omalla kohdallani harvanlaista, jostain syystä matkoilla tulee lähes aina poikettua kirkoissa. Joskus hellepäivinä lepuuttamaan väsyneitä jalkoja, joskus myrskysäällä pitämään sadetta. Maallisista tarkoitusperistä huolimatta kirkoissa poikkeamiseen liittyy historian tutkimista, hiljentymistä, herkistymistäkin.
Kirkoista jää erilaisia mielikuvia ja tunnelmia. Rooman Pietarin kirkosta mahtavuus ja jatkuva turistivirta, Pariisin Notre-Damen katedraalista hämyisyys, San Gimignanon basilikasta katon sinisyys, Pietarin Verikirkosta värikkäät mosaiikit, Ahvenanmaan kivikirkoista hiljaisuus ja katoista roikkuvat votiivilaivat, Sammatin pienestä puukirkosta kotoisuus.
Kirkot ovat olleet minulle pysähdyspaikkoja. Monille ne ovat yhteys seurakuntaan, muihin ihmisiin ja omaan sisäiseen uskoon. Lapsuudesta muistan kirkot paikkoina, joissa pidettiin jumalanpalvelus, häät, hautajaiset, kaste- ja konfirmaatiotilaisuudet. Nykyisin kirkkojen tilat ovat avautuneet muihinkin tarkoituksiin, tuolijumppiin, seniorikerhoille, lastentapahtumille, myyjäisille ja konserteille. Kirkkojen aulakahviloissa kohdataan muita ihmisiä, löydetään ehkä päivän ainoa juttukaveri.
Kesällä pieni matkaporukkamme pysähtyi Kerimäen valtavassa puukirkossa, jonka kerrotaan olevan "kristikunnan suurin puukirkko ja Suomen suurin kirkkotila". Sen koosta huolimatta hetki kirkon etupenkissä tuntui ainutkertaisen pysäyttävältä ja herkistävältä. Katselin myöhemmin kirkosta nappaamaani kuvaa. Katolla olevan ristin läpi kulkee valo. Mikä synnytti kuvan ilmiön, se on jäänyt arvoitukseksi.
Vaikka Helsingissä on paljon kirkkoja, en tunne minkään niistä olevan kotikirkkoni. Luultavasti löydän oman kirkkoni rantapolulta, puuni alta. Siellä olen vuorovaikutuksessa luontoon, ehkä jumaluuteen, ainakin johonkin suurempaan.
Leena
Kuva: Leena Partanen