Musta ruusu
Kukikkaat leggingsit ja vaaleanpunaiset hupparit kiisivät eteeni. Piruetit pyörähtivät vaivatta, sirot käsivarret nousivat kaariksi päiden yläpuolelle. Pienten tyttöjen tanssi oli kuin suoraan Prinsessa ruusunen-baletista. Edessäni liihottivat rohkeuden, ilon ja rakkauden haltijattaret.
Puron reunassa rehottivat rentukat, rinteessä lainehtivat valkovuokkolautat ja koivujen hiirenkorvat peittivät vähitellen maisemasta taloja. Kävelin tutun rantapolun suuntaan, kun pieneltä parkkipakalta eteeni pelmahtivat nämä kolme keijukaista.
Tovin esityksen jälkeen ballerinat kirmailivat äitinsä helmoihin ja minä jatkoin lenkkiäni. Tanssin ja liikkumisen ilo jäi mieleni pinnalle ja teki olostani kevyen. Sitten muistin Helsingin sanomien artikkelin sota-ajan tanssikiellosta Suomessa vuosina 1939-1948. Ensimmäinen ajatus kirjoituksen luettuani oli, miksi? Jos oli muutenkin ankeaa ja raskasta, miksi tällaiset vähäiset ilot oli kielletty?
Syyksi kelpaisivat väestönsuojeluun liittyvät asiat. Ehkä suuret joukot kokoontumisissa olivat riski viholliskoneiden pyöriessä taivaalla. Tanssikiellon syyksi arveltiin kuitenkin lähinnä moraalisia kysymyksiä. Sellaisia olivat sankarivainajien muiston häpäiseminen ja tanssin siveettömyyteen johtavat seikat. Tanssin arveltiin lisäävän ei-toivottuja raskauksia, sukupuolitauteja ja alkoholinkäyttöä.
Tanssimiseen suhtauduttiin artikkelin mukaan Saksassa ja sen liittolaismaissa kielteisesti. Liittoutuneilla ajatus oli päinvastainen. Suomalaisia kielto ei kuitenkaan lannistanut, ainakin pienimuotoisia "nurkkatansseja" järjestettiin ja niistä jäätiin kiinni. Peräti 15 000 suomalaista tuomittiin tanssimisesta: sakkoja kirjoitettiin, pari naista sai vankeustuomion ja kaksi nuorta kuoli poliisin ammuskelussa.
Tässä kohtaa mietin moraalin moraalittomuutta. Tanssin synnillisyyttä on pohdittu varmasti niin kauan kuin sitä joku on keksinyt harjoittaa. Sitä pohdittiin meidän nuorten keskuudessa myös rippikouluaikoinani 1970-luvun alkupuolella. Iloon ja hauskanpitoon on helppo liittää väärintekeminen, nolous ja häpeä. Jokaisen on itse päätettävä, onko ilo elämässä syntiä ja mikä johtaa kenetkin turmion teille.
Tanssikiellossa taisteltiin ehkä kuitenkin ihmisen perusolemusta ja -tarpeita vastaan. Jokaisella on tarve toisen ihmisen läheisyyteen ja kosketukseen. Miksi sen hyväksyminen ja salliminen on ollut niin vaikeaa? Moni on kohdannut tansseissa tulevan elämänkumppaninsa ja monelle tanssi on vain hyvää mieltä tuottavaa liikuntaa. Kun katselin lintujen kisailua meren rannassa, mietin miten muu luonto ei tee asioista ongelmaa, se toimii viettiensä ja vaistojensa mukaan.
Ajatukset palasivat toiseen Helsingin sanomien artikkeliin, jossa kerrottiin pääkaupunkiseudun tanssikouluista. Sota-aikana tanssia sai opettaa, muttei harjoittaa. Tanssien toimeenpanosta rangaistiin myös tanssikoulujen omistajia. Maaseudulla tanssiminen oli yleisempää. Kokoonnuttiin pirtteihin ja tupiin, joskus tanssittiin gramofonin soiton tahdissa, monesti riitti kylän pelimanni haitareineen tai muine soittopeleineen.
Tanssikiellon purkaminen lopullisesti 1948 päästi ihmiset luvallisesti takaisin ilonpidon ja tanssin pariin. Tanssilavakulttuuri oli Suomessa alkanut jo 1800-luvun lopulla. Tanssikiellon purkaminen lisäsi huimasti lavoja 1950- ja 1960-luvuilla. Samalla alkoi myös suomalaisen tangon nousu, joka huipentui 1960-luvun puolessa välissä rautalankamusiikin vastapainona jonkinlaiseksi hurmioituneeksi kuumeeksi. Tähtitaivaalle oli noussut monia suuria nimiä Olavi Virrasta Eino Gröniin ja Reijo Taipaleeseen.
Lenkiltä palatessani parkkipaikan ballerinat äiteineen olivat kadonneet. Suomalaisen tangon olemus pyöri mielessäni ja sitä täytyi tutkia vielä palanen. Wikipedia kertoi, että Veikko Tuomen levyttämä Musta ruusu oli 1960-luvun alkupuolella jonkinlainen tangokuumeen sytyttänyt kipinä. Kappale on minulle tuttu lähinnä karaokekaverini laulamana.
Aamulla kohtaamani rohkeuden, ilon ja rakkauden haltijattaret palasivat mieleeni. Laitoin Mustan ruusun soimaan, lauloin mukana ja tanssin olohuoneen nurkasta nurkkaan muutaman tangon askeleen.
Kerran illan varjoihin
mä linnan puistoon astelin
ja silloin mustan ruusun sain mä nähdä
tuon joka ihmismielen lumoaa.
Leena
Kuva: Leena Partanen