Nelipyöräinen ahmatti

Punaiset, keltaiset ja valkoiset puutalot pilkistävät sireenipensaiden ja omenapuiden takaa harvakseltaan maisemasta, joka vaihtelee peltoaukeiden, metsätaivalten ja merenrannan kesken. Mutkittelevat tiet kutsuvat ralliautoilijaa minussa, mutta kameravalvonta pidättelee vauhtijalkaa. Kesäpäivä houkuttaa sekä eteenpäin että pysähtymään kaiken kauniin äärelle. Olemme retkellä Kustavin ja Taivassalon maisemissa, ja on yksi niistä päivistä, jolloin kuljen autolla aivan mielelläni.

Se on kuitenkin vain kolikon toinen puoli. Viikko sitten kylmä tuuli puski idästä ja sai harvalukuiset rantabulevardin kävelijät kietoutumaan tiukemmin takkeihinsa. Kotirantani pysäköintialue oli tyhjä, kuten se on suurimman osan vuodesta, sillä neljän tunnin aikarajoitus ei houkuttele pidempiaikaista pysäköintiä tarvitsevia. Aurinkoisina kesäpäivinä kaikki halukkaat eivät mahdu paikalle, vaan osa joutuu hakeutumaan lähitienoon kadunvarsille. Sesonki on kuitenkin lyhyt, lopun osan vuodesta tila on käyttämättömänä, kuten moni vastaava uimarannan parkkipaikka. Aikamoista tuhlausta, iso asfaltoitu tila, jota käytetään vain muutama kuukausi vuodessa. Ja lisäksi merinäköalalla, josta asunnonostajatkin joutuvat maksamaan maltaita.

Me olemme pikkuhiljaa luovuttaneet autoille ja kaikenlaisille kulkuneuvoille valtavasti tilaa. Teitä ja katuja on mahdollisuuksien mukaan levennetty, uusia suorempia ja nopeampia on rakennettu, mutta silti ne tuppaavat täyttymään. Taloyhtiöt ovat joutuneet supistamaan puille ja lasten leikkipaikoille varattua tilaa, kun pysäköintiin on tarvittu lisää paikkoja. Valtaisat parkkihallit ovat kohonneet  täydentämään taloyhtiöiden tarjontaa. Kauppakeskukset pärjäävät osittain siksi, että niissä on helppo pysäköidä. Aika paljon on metsää kaadettu ja kallioita räjäytetty, jotta metallikuoriset nelipyöräiset on saatu mahtumaan riittävän lähelle asuin- ja työpaikkoja.

Jos muutos olisi tapahtunut hetkessä, sitä olisi taatusti vastustettu. Mitä, minunko marjametsästäni parkkihalli? Minunko pyörätiestäni pikamoottoritie, ei ikinä. Mutta kun ympäristö muuttuu pikkuhiljaa, muutokseen ehtii tottua. Eivätkä kaikki välttämättä koe marjametsän puolustamista tarpeelliseksi, sillä liikenne tuo liikkuvuutta, saa talouden pyörät pyörimään.

Silti kysyn itseltäni, onko tässä mitään järkeä. Nelipyöräinen kulkuneuvo helpottaa toki elämää, joillekin se on jopa välttämätön, mutta onko se oikeasti kaiken sille uhratun resurssin arvoinen? Me kansalaiset maksamme tieverkoston ja kaupunkien tyhjilläänkin seisovat parkkipaikat, puhumattakaan oman auton kustannuksista.

En ole autoilun vastustaja, se on helppo huomata kesäisillä saaristoretkillä, mutta pidän sitä varsin kustannustehottomana liikkumistapana. Vaikka en ajaisi vanhalla punaisella ranskattarellani metriäkään, maksan parkkipaikan, samoin vakuutuksen ja ajoneuvoveron ynnä katsastusmaksun. Vaikka en edes omistaisi autoa, maksaisin kunnallisveroissa kaupunkini katuverkoston ylläpidosta, samoin tuosta tyhjillään olevasta pysäköintialueesta.

Millä muulla tavalla ihmisten liikkumistarpeet voisivat toteutua? Helsinki ja kaupungit ylipäänsä vannovat julkisen liikenteen nimiin, mutta juuri julkinen liikenne on ollut vaikeuksissa koronaepidemian aikana. Sähköpotkulaudat ja citypolkupyörät vastaavat pääasiassa nuorten ihmisten liikkumistarpeisiin, mutta mikä olisi yksityisyyttä ja joustavaa menoa arvostavan keski-ikäisen tai vanhemman menopeli? Jokin sellainen, missä olisi turvassa sateelta, pakkaselta ja tuulelta, mutta mikä ei veisi yhtä paljon tilaa kuin nykyautot (jotka tuntuvat suurenevan koko ajan)? Scifikirjallisuudessa minua houkuttaisi esimerkiksi Emmi Itärannan Teemestarin kirjassa ja Jani Saxellin Helsinki Undergroundissa esiintyvä helipyörä, joka ainakin viimemainitussa tuntuu kulkevan salamannopeasti paikasta toiseen ilman pysäköintiongelmia. Tosin aurinkoenergialla kulkevat liikennevälineet eivät pitkän marraskuun maassa ole kovin käteviä.

Olen koronavuoden aikana istunut auton ratissa enemmän kuin ennen. Jos moni muu toimi samoin, käytössä olevien autojen määrä on kenties lähtenyt uuteen nousuun Helsingissä, missä käyrä oli lievässä laskussa ennen pandemiaa. Silloin uumoiltiin, että lasku jatkuisi, koska yhä suurempi osa nuorista jättää ajokortin ajamatta. Koko maan tilastoissa eniten henkilöautoja tuhatta asukasta kohti on joissakin Pohjanmaan kunnissa, Helsinki tulee kaukana jäljessä.

Ihmiset tuskin sen paremmin haluavat kuin pystyvät lopettamaan päivittäistä liikkumista, johon koko yhteiskunta rakentuu. Työpaikat ja asunnot kaukana toisistaan, ostoskeskittymät omilla alueillaan, kulttuuri- ja viihdetarjonta jossain muualla. Unohtamatta niitä maaseudun asukkaita, joille oma auto on tällä hetkellä ainoa mahdollisuus.

Nelipyöräinen ystävämme tulee nykymuodossaan (myös sähköisenä) olemaan jatkossakin tilasyöppö. Aivan järjenvastaisesti henkilöautojen koot vain kasvavat, ja niitä varten rakennetaan yhä enemmän parkkipaikkoja ja leveitä teitä. Haussa olisi kohtuuhintainen, ketterä, turvallinen, vähän tilaa vievä ja kestävä liikkumisen väline, jolla nykyiset nelipyöräiset metallilaatikot korvattaisiin. Ja vielä sellainen, jota varten ei tarvitsisi kaivella maan uumenista harvinaisia mineraaleja. Lisäksi olisi hienoa, jos tyhjinä töröttäville parkkipaikoille löytyisi muuta käyttöä sesongin ulkopuolella.

Pellepelottomille riittää haastetta.

Leila

Omenapuu-kuva: Leila Haltia

Polkuauto-kuva: Constantin Grünberg. Lapsia polkuautoissa ja poliisi lasten liikennekaupungissa. 1960-luvun alku. https://helsinkikuvia.fi/

Lisätietoa Helsingin liikenneskenaarioista:

https://www.hel.fi/static/liitteet/kaupunkiymparisto/julkaisut/julkaisut/julkaisu-35-20.pdf