Olemisen sietämätön vaikeus

Astun kauppakeskuksen liukuportaille. Edessäni turvavälin päässä seisoo vierekkäin kaksi noin seitsemänkymppistä naista. Toinen sanoo: Ollaan oltu neljäkymmentäviisi vuotta, siinäkin neljäkymmentä liikaa. Odotan, että naiset purskahtavat nauruun. He puhuvat toisen avioliitosta ja vitsihän tuo lausahdus tietysti oli. Mutta ei. Naiset seisovat edelleen vakavina vierekkäin. Tunnen itseni vaivautuneeksi, salakuuntelijaksi, vaikka olemme julkisella paikalla. Naisen painottamat sanat "Ollaan oltu" sisälsivät kyllästymistä, ärtymystä, katkeruuttakin.

Samassa muistin vuosien takaisen keskustelun. Aiheena oli, millaiset vanhemmat lapsi tarvitsee. Eräs porukastamme sanoi, että pitäähän lapsella olla isä ja äiti. Toinen keskustelijoista tuohtui, että tietysti, hyvä niin, mutta oleminen ei taida siinä hommassa riittää. Vanhemmuus vaatii aika paljon enemmän ja riippumatta perheen koostumuksesta turva, hoiva ja rakkaus lienevät lapselle olemista tärkeämmät.

Jokainen kirjoittamista harrastava on luultavasti saanut palautetta olla-verbin käytöstä. Sen voisi hyvin korvata jollakin toisella tekemistä tai olemista kuvaavalla sanalla. Ei kannata sanoa: Kissa on sohvalla. Paremmin asiaa kuvaa: Kissa kehrää sohvalla. Kissa retkottaa sohvalla. Kissa kiehnää sohvalla. Lukijalle on annettava tarkempi mielikuva siitä, mitä kissa tekee tai miten se oleilee. Pelkkä oleminen on köyhä kuva.

Monesti kuulee ihmisten kertovan lomastaan: Oltiin Linnanmäellä, oltiin etelässä, oltiin Lapissa, oltiin mökillä. Jos kertomus jää tähän, että jossain on vain oltu, harmittaa. Mitä Linnanmäellä koettiin, uskallettiinko maailmanpyörään, syötiinkö hattaroita, voitettiinko narunvedosta jättinalle, miltä Lapissa näytti, käytiinkö vaeltamassa, oliko ruska jo alkanut, miltä se oleminen etelässä tuntui, paloiko iho, pääsikö mereen uimaan, miltä siellä tuoksui, miltä ruoka maistui? Ehkä lomakokemuksista ei aina jää mitään merkittävää jälkeä elämään, ehkä ei tarvitsekaan, pelkkä oleminenkin eri maisemissa riittää. 

Olemista pohtiessani mieleen putkahtaa Milan Kunderan kuuluisan teoksen nimi Olemisen sietämätön keveys. Kirja liittyy Prahan kevääseen, ihmisten elämään neuvostomiehityksen jälkeen. Vuoden 1968 Prahan tapahtumien aikaan olin vielä lapsi, mutta muistan paniikinsekaiset tunnelmat myös Suomessa. Pelko tuo yhtymäkohtia tämän päivän tapahtumiin Euroopassa. Elämme eri ajassa, mutta olemisemme tunnelmassa on jotain samaa.

Nobelin rauhanpalkinnon saivat tänä vuonna ukrainalainen ja venäläinen ihmisoikeusjärjestö sekä valkovenäläinen ihmisoikeusaktivisti Ales Bjaljatski, joka istuu tällä hetkellä vankilassa. Nobel-komitea perusteli valintaansa muun muassa sillä, että nämä järjestöt yrittävät suojella kansalaistensa perusoikeuksia. Ihmisoikeustyötä tekevät laittavat kokonaisten kansakuntien olemassa olon ja oikeudet oman olemisensa edelle. Siinä saattaa olla koko olemisen suurin ydin, pyrkimys maapallon ja sen kansojen elämän ja oikeuksien säilyttämiseen. Ei riitä, että olemme täällä yksilöinä, tarvitsemme omaa laumaamme ja yhteistyötä muiden laumojen kanssa.

Pari vuotta sitten koronapandemia iski jarrut olemiseemme. Taudin vakavuus ja ennakoimattomuus aiheuttivat paniikkia, pelkoa, muutoksia ja rajoituksia elämäämme. Emme oikein tienneet kuinka arjessa piti ja sai olla. Maskipakot ja -suositukset ovat poistuneet ja meistä suurin osa on saanut muutaman suojapiikin. Pikkuhiljaa olemme palanneet vanhaan normaaliin elämäämme, osin pandemia-ajan tavat rajoitteineen ovat saattaneet jäädä päälle. Jälkiä olemiseemme on siis jäänyt, ehkä myös pelko siitä, että samanlainen ruljanssi alkaa taas alusta.

Viime kuukaudet omaa olemistani ovat rajoittaneet jatkuvat selkäkivut. Runsaasta liikkumisesta on pitänyt tehdä vielä runsaampaa, paikallaan ei kannata pitkään istuskella tai seisoskella. Olemisessa on vielä kuitenkin mielekkyyttä, voi liikkua omin jaloin. Muutama päivä sitten astuin uimahallin ulko-ovesta ulos ja huomasin sisälle tulevan miehen, jonka toinen puoli oli osittain halvaantunut. Mies pystyi kävelemään, mutta liikkeet olivat hitaat. Jäin pitämään hänelle ovea auki ja sanoin: Ole hyvä. Mies hymyili ja vastasi: Yritän olla, vaikka nykyisin se on aika vaikeaa.

Muutaman viikon ajan olen omaa oloani parantaakseni kuunnellut noin kymmenen minuutin pituista rentoutusnauhaa. Makaan sängyllä ja yritän rentoutua vetäjän ohjeiden mukaisesti. Joka päivä päätän, että nyt keskityn ja suljen kaiken muun pois ajatuksistani. Rentoutuksessa ei ole päästy päälaelta poskia pidemmälle, kun ajatukseni askartelevat jo jossain muussa asiassa. Pelkkä olemiseen keskittyminen taitaakin olla vaikea ja raskas laji.

Leena

Kuva: Leena Partanen