Oppia ikä kaikki

Uusi langaton tulostimeni lopetti toiminnan. Vaikka kuinka varmistin, että virta on päällä ja netti toimii, tietokone vakuutti, että tulostin on offline. Aikani tuloksetta sählättyäni päädyin asentamaan tulostimen uudelleen, ja simsalabim, se kytkeytyi takaisin verkkoon ja toimi. Koin itseni voittajaksi, mutta miksi?

Muistan, kuinka 90-luvulla uskoin tosissani, monien muiden tavoin, että tietotekniikka tulee helpottamaan meidän kaikkien elämää ennenkokemattomalla tavalla. Sähköpostin lähettäminen oli kirjeen kirjoittamiseen verrattuna nopeaa ja vaivatonta, ja musiikin kuuntelu cd-levyiltä peittosi äänen laadussa c-kasetit selkeästi. Kun vielä saatiin verkkojen verkko, internet, niin elämästä piti tulla lähes yhtä juhlaa.

Ihan niin ei käynyt. Elämästä tuli yhtä uusien sovellusten opiskelua. Elinikäisen oppimisen ihanne muuttui elinkautiseksi pakoksi oppia uusien laitteiden ja ohjelmistojen käyttöä. Ei ihme, että toimiva tulostin sai minut tuntemaan itseni voittajaksi.

Ei oppi ojaan kaada, eikä tieto tieltä työnnä. Oppiminen ja koulunkäynti olivat vielä sata vuotta sitten varmoja takeita tiellä pysymiseen, ja kuuden vuoden kansakoulukin riitti evääksi säädylliseen elämään. Kun yhden ammatin oppi, siinä riitti töitä koko eliniäksi. Sananlasku Suutari pysyköön lestissään lienee myös tulkittavissa kirjaimellisesti niin, ettei ammatin vaihtoon kannustettu, eikä siihen ollut tarvettakaan.

Digitaalinen maailma muuttuu nopeammin kuin suutari koskaan pystyi kuvittelemaan. Yhden ammatin sijasta on opittava taitoja, joiden kanssa pärjää muuttuvissa olosuhteissa, kuten tehtaan alasajoissa, yritysfuusioissa, mediamurroksissa - tai maailmanlaajuisissa pandemioissa.

Ihminen on onneksi oppiva eläin. Jos oppimiseen on motivaatio, se on tehokkaampaa ja hauskempaa. Toki Siperiakin opettaa, sitä ei pidä väheksyä, vaikka helpompiakin tapoja on.

En osannut lukea, kun menin kouluun, mutta opin nopeasti, sillä lukeminen avasi aivan uuden, kiehtovan maailman. Minusta tuli intohimoinen lukutoukka, jonka harrastusta pienen kirjastomme hoitaja yritti pariin otteeseen suitsia. Hänestä kahdeksan kirjaa viikossa oli liikaa alakoululaiselle, minusta juuri sopiva määrä. Onneksi hän ymmärsi olla jarruttamatta liikaa löytöretkiäni kirjoitetussa maailmassa.

Milloin oppiminen sitten on hauskaa? Selvästi silloin, kun siihen liittyy jokin omakohtainen motivaatio, kun oppimalla oivaltaa jotain tai alkaa hallita uutta taitoa tai saa aikaan jotain. Koronavuoden aikana olen oppinut käyttämään esimerkiksi Teamsiä ja Zoomia, mutta niiden oppimiseen ei liittynyt mitään suurta iloa tai oivallusta. Ne olivat välineitä johonkin muuhun, ystävien virtuaalitapaamiseen tai verkkokursseilla käymiseen. Sen sijaan hauskaa ja motivoivaa on ollut akvarellimaalauksen opettelu, kun veden ja väripigmenttien liitto on tuottanut toistuvia yllätyksiä - ja kovin harvoja onnistumisia. Mutta onnistuminenkaan ei aina ole se juttu, vaan kenties tunne siitä, että on jossakin oppimisen prosessissa, matkalla jostakin johonkin.

Puhelimeni alkaa olla tiensä päässä, ja kerään motivaatiota uuteen. Uusi laite vaatii jälleen opettelua, jonka mieleni tulkitsee ylimääräiseksi vaivannäöksi. Voisinko huijata mieleni ajattelemaan sitä hauskana haasteena, jossa saisin paremmin toimivan puhelimen lisäksi oppia jotakin uutta?

Leila

Kuva: Leila Haltia