Pelon anatomiaa
Viisi kuukautta sitten istuin tyttäreni kanssa lähes tyhjässä Hakasalmen huvilan kahvilassa. Olimme juuri katsoneet Mieliala -näyttelyn Suomen kansalaisten oloista ja tunnelmista toisen maailmansodan alla ja aikana. Puhuimme siitä, kuinka tunnelma kaupungilla oli samalla lailla pelokkaasti virittynyt, kuljettiin hiljaa, väkeä ei ollut liikkeellä. Mekään emme halanneet ja kuljimme katsojista tyhjän näyttelyn läpi sopivan etäällä toisistamme. Seuraavana päivänä oli hallituksen koronainfotilaisuus, jossa kerrottiin poikkeustoimista. Päivää myöhemmin museo suljettiin muiden museoiden tavoin.
Yritän palauttaa mieleeni, miltä tuntui, kun Suomi julistettiin poikkeustilaan. Vaikka siitä on vain muutama kuukausi, tuntuu tapahtuneen niin paljon asioita, jotka ovat tulleet ensimmäisten tuntemusten päälle. Muistan kuitenkin, että päällimmäinen tunne oli pelko. Virus oli (ja on) tuntematon, siitä siihen mennessä saatu tieto ja mielen kuvastoon tunkeutuneet välähdykset kiinalaisista sairaaloista ja Italian autioituneista kaduista eivät luoneet toivoa. Pelko oli suuri ja hahmoton, ei se kohdistunut itseeni tai suoranaisesti perheenjäseniinkään (ehkä kuitenkin enemmän heihin). En osannut kohdistaa sitä myöskään terveydenhuoltojärjestelmän kaatumiseen tai yhteiskunnan taloudellisen kestokyvyn rajoihin. Se oli vain möykky, joka teki olon levottomaksi ja esti iltaisin nukahtamasta. Se myös sai ahmimaan kaikki median tarjoamat tiedonmuruset ja seuraamaan uutisvälitystä pitkin päivää. Diginäköislehden rauhallinen lukeminen vaihtui jatkuvasti päivittyvän uutisvirran hermostuneeksi selailuksi.
Pelko on hyödyllinen tunne, kun se liittyy todelliseen vaaraan. Uusi virus oli sellainen. Tuossa vaiheessa oli vielä kovin vähän tietoa saatavilla siitä, miten viruksen kanssa voidaan elää tai kuinka moni sen saatuaan säilyy hengissä.
Ajan mittaan pelko muutti muotoaan, kun viruksen tieltä poispysyminen alkoi saada toimintamalleja. Harrastukset ja matkustaminen loppuivat, perhetapaamiset peruttiin, ystäviä näki videopuheluissa, kaupassakäynti väheni kertaan viikossa.
Kun viikoittaiset jumppatunnit piti korvata ulkoliikunnalla, aloin satojen tuhansien muiden suomalaisten tavoin kuluttaa ulkoilualueiden polkuja ja täyttää niille johtavia parkkipaikkoja. Tunnustan, että olen maaliskuusta lähtien liikkunut autolla moninkertaisesti normaaliin verrattuna, kun julkinen liikenne pysyi ei-suositeltavien listalla koko kevään. Auto on mahdollistanut perheenjäsenten kanssa ulkopiknikit eri puolilla pääkaupunkiseutua ja sen kanssa on ollut mahdollista kulkea vapaa-ajan asunnolle.
Pelosta tuli turvavälien ylläpitäjä ja kaupunkimaantieteen uusi määrittäjä. Pelko piti mummot ja papat pitkään poissa lastenlasten lähettyviltä ja esti läheisiä tapaamasta hoivakodeissa asuvia. Pelko sai valtaosan suomalaisista viettämään lomansa kotimaassa. Pelko sai Suomen tartuntakäyrät hiljalleen osoittamaan alaspäin, samalla kun se esti laajamittaiset hoivakotikuolemat naapurimaa Ruotsin tapaan. Pelko piti suomalaiset kotimaassa hyödyttämässä kovasti kärsinyttä matkailua. Vanha sanonta "Ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin" näyttää pitäneen paikkansa.
Viranomaisten kauhuksi pelko näyttää kesän aikana laantuneen liiaksi. Kansalaiset, etenkin nuoremmat, unohtavat turvavälit, järjestävät juhlia, matkustavat huvikseen ulkomaille, halailevat yökerhoissa tuntemattomia, käyttäytyvät siis kuten vielä puoli vuotta sitten pidettiin normaalina. Ajattelen jälleen Mieliala-näyttelyä, josta kävi ilmi, ettei kansa sodan aikanakaan jaksanut murehtia koko aikaa. Salaa tanssittiin ja iloittiin uusista vaatteista, katsottiin elokuvia ja kuunneltiin musiikkia. Suru oli suurena pilvenä yllä, mutta se yritettiin aika ajoin unohtaa.
Omat epämääräiset pelkoni ovat lieventyneet sen myötä, ettei maailmanloppua tullutkaan, vaikka tuntemamme maailma todennäköisesti muuttuu koronakriisin seurauksena huomattavasti. Mutta toistaiseksi minä itse ja läheiseni olemme pysyneet terveinä, kukaan ei ole joutunut työttömäksi, eläkkeet maksetaan eikä mikään ole totaalisesti romahtanut yhteiskunnassamme. Uskon, että myös pahiten kärsineen kulttuurialan aallonpohjasta päästään ylös, kyse on kuitenkin luovista aloista. Kevät ja kesä ovat pohjoisella pallonpuoliskolla ylipäänsä valon ja toivon aikaa. Todellinen koitos voi olla edessä, kun päivät lyhenevät, tautitilanne kenties pahenee eikä koronarokotetta ole saatavissa.
Yritän palauttaa mieleeni Eeva Kilven runon, jossa hän kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan se, miksi sitä luulee. En muista runoa kunnolla enkä löydä sitä hänen teksteistään, mutta ajatus on hyvä. Me pelkäämme monesti vääriä asioita ja useimmiten mikään peloista ei käy toteen. Muistaisinkohan sen vielä, kun marraskuun hämärä alkaa sumentaa ajattelua ja pudottaa mielialaa miinukselle?
Leila