Pilkahduksia

Yllättävä intiaanikesä on saanut lämmön kipuamaan lähelle hellerajaa. Aurinko paistaa suoraan pienen kadunkulmakahvilan pöytiin. Edessäni on espressokuppi ja palanen kermavaahdolla kuorrutettua omena-karpalotorttua. Kahvi on hyvää, torttu suorastaan syntisen herkullista. Viereisessä pöydässä puhutaan saksaa, ohikulkijat keskustelevat ranskaksi ja englanniksi, polkupyörät kilisevät, opiskelijaryhmät vaeltavat kaduilla, jostakin lehahtaa kannabiksen tunnistettava tuoksu. Kanava kahvilan edessä on Singel, olen Amsterdamissa, on syyskuu ja onnistun jo lähes unohtamaan puolentoista vuoden poikkeusolot.

En kuitenkaan täysin, sillä parin kadunkulman päässä on vilkas ostoskatu, jonka varrelta ovat korona-aikana hävinneet useat myymälät. Vuokrataan -kyltit yrittävät houkutella paikalle uusia yrittäjiä. Varmaan ne pian myös onnistuvat, sillä Hollannin taloudella pyyhkii hyvin, huolimatta pahoin horjuneesta hotelli- ja ravintola-alasta ja vähittäiskaupasta, päivittäistavaroita lukuun ottamatta. Niiden elpymisestä puolestaan kertovat kahviloiden ja kauppojen ikkunoissa toistuvat Staff wanted ja Collegas gezocht -ilmoitukset.

Vieraiden kielten kirjo katuvilinässä on vielä vähäistä, mutta päivä päivältä lisääntyvää. Rajat ovat auki, eikä esimerkiksi autolla naapurimaista saapuvia tarkasteta mitenkään. Oma EU-koronarokotustodistukseni kiinnosti vain Finnairin virkailijoita Helsingissä, Amsterdamin päässä sitä ei enää tarvittu, vaikka maan ulkoministeriö toisin väittää.

Elämä näyttää siis päällisin puolin palanneen niin sanotusti normaaliksi. Maskipakko on poistunut muualta paitsi julkisesta liikenteestä, turvaväleistä sentään muistutellaan kaupoissa. Rajoitusten vastaisiin mielenosoituksiin riittää tosin väkeä, ja keskustelu rokotusten puolesta ja niitä vastaan käy kiihkeänä niin perinteisessä kuin sosiaalisessa mediassa.

Runsas viikko sitten olin automatkalla Ranskan pohjoisosissa, Burgundin alueella. Reitti Hollannista kulkee Belgian läpi, mutta maiden väliset rajat olivat yhtä huomaamattomia kuin ennen pandemiaa. Ranskassa jotain oli kuitenkin eri tavalla: kahvikupillisen tai ruoka-annoksen sai vain koronapassia näyttämällä. Siitä tuli itsellenikin parissa päivässä tapa; passi ja maski esiin jo ennen terassille tai kahvilaan astumista. Henkilökunta käytti QR-koodilukijoitaan vaivattomasti eikä sisäänkäynneillä nähty kiukkuisia sananvaihtoja, vaikka media on kertonut laajoista koronapassin vastaisista mielenosoituksista ympäri Ranskaa.

Tie poikkeusoloista ulos voi olla pitkä ja mutkainen, vaikka kuinka tekisi mieli palata normaalioloihin. Ylimääräistä haastetta matkaan saattaa koitua pandemian lisäksi luonnonoloista. Viime kevään uutisvirrassa välähti kuvia hallan uhkaamista viiniköynnöksistä, joita viljelijät yrittivät suojella eri keinoin, muun muassa sytyttämällä tulia ja lyhtyjä köynnösrivien väliin. Pohjoisen Burgundin alueen rypälesadosta tuhoutui paikoitellen 90 prosenttia, ja se tietää ensi vuonna saman verran vähemmän viiniä. Siitä huolimatta köynnöksiä on hoidettava ja vähäinenkin sato korjattava. On uskottava huomiseen ja ensi vuoden parempaan satoon, vaikka takeita ei mistään saa.

Kun keskustelin viinin maistelun lomassa paikallisen viinintuottajan kanssa, tajusin, miten onnekas olen. Toimeentuloni ei riipu luonnonoloista (ei suoranaisesti), oma maani on hoitanut pandemiaa keskimäärin hyvin, ja olen päässyt jälleen matkalle oman kuplani ulkopuolelle. Voin katsella uudelleen eloon heräävää Eurooppaa ja nauttia myöhäiskesän väreistä, tuoksuista ja äänistä. Ne ovat toivon pilkahduksia pimenevissä syysilloissa.

Leila

Kuva: Katunäkymä, Auxerre, Ranska. Leila Haltia