Pottufani

Jos 7-vuotiaalta minulta olisi syyskesällä kysytty, mikä on jännittävintä, mitä tiedän, olisin saattanut vastata, että perunoiden kaivaminen. Lapsuuskodissani oli tuolloin suuri perunamaa ja kellarin laari täyttyi syksyllä piripintaan talven perunoista. Keväällä perunanistutukseen osallistui koko perhe. Isä multasi perunamaan kesäaikaan ja me lapset kitkimme rikkaruohoja jäätelöpalkalla. Kun äiti kyseli vapaaehtoista päivällisperunoiden kaivajaa, olin heti valmis.

Varren kiskaisu tuotti maanpintaan hohtavan keltaisia, sileitä perunoita. Ne olivat kuin maasta esiin kaivettu salainen, kadonnut aarre. Isä opetti, että varren repäisy ei riittänyt, sen lisäksi tuli kuokkia huolella kiskaisukohdan ympäriltä. Maan sisältä löytyi vielä suurin ja komein saalis. 

Minusta tuli perunafani jo lapsena. Hankalinta taisi silloin olla keitettyjen perunoiden kuoriminen, mutta perunat maistuivat ja maistuvat edelleen keitettyinä, paistettuina, muussina, salaateissa, laatikoissa, joskus ranskalaisina ja perunalastuinakin. Tähän aikaan kesästä ne ovat herkkupaloja, jotka eivät kaipaa kyytipojaksi juuri mitään, ehkä voinokareen tai sillipalan.

Maapäärynä tai -omena eli peruna alkoi muuttaa nauriskansan elämää 1700-luvun alkukymmenillä. Ensimmäisten perunoiden arvellaan tulleen Suomeen saksalaisten peltiseppien mukana ja sotilaat toivat niitä mukanaan Pommerin sodan tuliaisina. Eurooppaan peruna kulkeutui espanjalaisten valloittajien saattelemana Etelä-Amerikasta jo 1500-luvulla.

Perunaa voidaan luokitella monella tavalla. On kiinteitä, jauhoisia, on yleisperunoita. Pyöreitä ja puikuloita, varhaisperunoita, syys- ja talvilajikkeita, kellertäviä ja punaisia. Suomessa käytetään noin 50 perunalajiketta, kun mukaan lasketaan teollisuuden käyttämät lajikkeet.

Muutama vuosi sitten nuori nainen esitteli televisiossa perhejuhlien ruokalistaa. Hän ilmoitti, että Me emme syö koskaan perunaa. Se särähti perunafanin korvassa, tuntui kuin perunaa olisi halveksittu. Jokaisen ruokailutottumukset ovat tietysti hänen oma asiansa. Myös perunan syönti tai syömättömyys. Suomalainen söi vuonna 1956 noin 188 kiloa perunaa vuodessa. Nykyisin alle 60 kiloa. Pottukansasta on tullut ilmeisesti pasta- ja riisikansaa.

Kun penkoo perunan hyviä ominaisuuksia, perusteita sen käytölle löytyy runsaasti. Peruna on hyvä kivennäisaineiden lähde, etenkin kaliumin, se sisältää myös C-vitamiinia. Keitettynä se on suhteellisen kevyttä ruokaa, energiaa se sisältää vähemmin kuin esimerkiksi pasta. Riisiin verrattuna perunalla on myös pieni hiilijalanjälki, se on kotimaista ruokaa ja suhteellisen edullista.

Kokkiohjelmia seuratessani olen laittanut merkille, että peruna on tullut uudelleen muotiin. En tiedä, onko näin vai haluanko pottufanina niin uskoa. Joskus taivun Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan filosofiaan, käytetään pottuja, kun niitä on Suomen kellarit pullollaan.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kastikkeen kanssa oli riisiä. Pelkästään minulta riittäisi pottuja vuodeksi tämän terveyskeskuksen tarpeiksi.

Riisi maistuu pahvilta, vaikka en ole pahvia syönyt. Kyllä vaadin johtavan lääkärin huoneeseen, että laitettaisiin ruoka-asia kerralla kuntoon. (Lainaus Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja/ Perunat autotalliin).

Tällä hetkellä minulla ei ole omaa pottumaata. Muistoina mielessä leijuvat lapsuusajan innokas perunanistutus ja -kaivaminen ja kansakoulusta saatu perunankaivuuloma. Toukokuussa aarre piilotettiin maahan ja syyskuussa kaivettiin moninkertaisena esiin. Syksyllä oli hyvä katsella täyttä perunalaaria kellarin nurkassa. Keväällä siitä saatiin vielä sopivasti siemenperunat uutta kylvöä varten.

Leena 

Kuva: Leena Partanen