Puhdas juomavesi on ihmisoikeus

Kävelin iltalenkillä merenrantapolkua ja katselin samalla toisella puolella kanavaa onkivia ihmisiä. Ilmeet olivat jännittyneitä, milloin koho katoaisi veden alle. Tunnelma oli samanlainen kuin meillä lapsilla kymmeniä vuosia sitten järvellä onkiretkellä. Erona vain se, että kanavassa vesi virtasi harmaana, nyt vielä sinilevän vihreäksi sävyttämänä, kun taas hiekkapohjaisessa ja kirkasvetisessä järvessä aikoinaan erotimme veneen vieressä uiskentelevat kalaparvet. Olin juuri lukenut laitteesta, joka puhdistaa meriveden suolasta, epäpuhtauksista, bakteereista ja viruksista juomakelpoiseksi. Kätevää vaikkapa saaressa mökkeileville. Kanavan vettä katsellessani sen puhdistaminen juomavedeksi tuntui uskomattomalta ja mahdottomalta.

Vaikka saaressa asunkin, minun ei tarvitse juoda merivedestä puhdistettua vettä. Kotona Päijännetunnelin tuoma ja puhdistettu hanavesi on ensiluokkaista. Helsingin kaupungin liki sataviisikymmentä vuotta vanha vesilaitos on Suomen ensimmäinen. Se perustettiin ensisijaisesti sammutusvesitarpeen takia, kaupunkilaiset saivat 1800-luvun lopulla vielä käyttövetensä kaivoista. Sen laatu ei aina ollut hyvä ja lavantaudistakin päästiin eroon vasta, kun kaupunkilaiset alkoivat saada vetensä vesijohtoverkoston kautta.

Pääkaupunkiseudun talousvesi nostettiin ja puhdistettiin aluksi Vantaanjoesta. Vaikka se oli juomakelpoista, muistan sen olleen vielä 60-luvulla vaaleanruskeaa ja pahanmakuista. Kesän sukulaisvierailulla katselin ihmeissäni, kun täti laski hanasta kannuun juomavettä. Taisinpa kysäistä, juodaanko täällä pyykkivettä. Ensimmäisen lapsuuskotini pihassa oli kaksi kaivoa, toinen valtava vinttikaivo ja toinen tavallinen kaivo, josta kampea kiertämällä nostettiin täysi vesiämpäri ylös. Molemmissa riitti vettä, se oli puhdasta ja hyvänmakuista.

Päijännetunnelin kautta tulevaa vettä saa nauttia noin miljoona pääkaupunkiseutulaista. Heillä ja suurimmalla osalla muualla Suomessa asuvalla on käytössään puhdasta, joskus maailman parhaaksi mainittua juomavettä. Vesilaitokset huolehtivat veden laadunvalvonnasta ja vesiriskienhallinnasta.

Kerrostaloasukkaalla, kuten minäkin olen, vedentulo katkeaa harvoin. Parin tunnin vesikatkoksen saattaa aiheuttaa naapurin kylppäriremontti, kerran rikkoutuneen runkovesiputken korjaus kesti muutamia tunteja. Se ehti aiheuttaa talossamme pienen paniikin ja me asukkaat tyhjensimme hetkessä lähikaupan pullovesihyllyt. Vesijohtoverkon haavoittuvuus on ollut todella pientä. Ikääntyvillä kerrostaloilla, joihin oma kotitalonikin kuuluu, on tulevina vuosina kuitenkin edessään laajamittainen putkiremontti. Olipa putket missä osassa jakeluverkkoa tahansa, niiden on hyvä olla kunnossa. Jos putkirikossa vesijohtoveteen pääse likaa ja bakteereja, pahimmillaan ne aiheuttavat tautiepidemian.

Puhtaan veden saantiin kohdistuu muitakin uhkia kuin putkivauriot. Viime viikkoina ovat puhuttaneet murrot vesihuoltolaitoksiin, jotka ovat kriittisen infrastruktuurin kohteita. Murrot ovat kohdistuneet vesitorneihin ja vedenpuhdistamoihin. Tunkeutumiset tuntuvat oudoilta, pelottaviltakin. Mihin niillä pyritään ja millä tavalla niillä voidaan rikkoa turvalliseksi kokemamme vedensaatavuus?

Koko maailmaa ajatellen suurin uhka vedelle lienee ilmastonmuutos. Vesien laatua voi heikentää sekä tulvat että kuivuus. Helsingin Sanomat otsikoi artikkelinsa 17.7.2024 "Lämpenevät pohjavedet riski miljoonille ihmisille". Kun pohjavesi lämpenee, siihen liukenee lisää saasteita, mineraaleja ja erilaisia taudinaiheuttajia. Jos tämä kaikki tapahtuu alueilla, joilla on muutenkin pula puhtaasta talousvedestä, katastrofi on inhimillisesti todella suuri.

YK:n yleiskokouksen päätöslauselman mukaan puhdas juomavesi on ihmisoikeus. Siitä huolimatta sadat miljoonat ihmiset kärsivät puhtaan veden ja kunnollisen sanitaation puutteesta. Sota-alueilla nämä asiat korostuvat entisestään, kun hyökkäykset kohdistuvat yhä enemmän rakennettuun ja luonnolliseen infrastruktuuriin. Vettä voidaan käyttää aseena ja sota myrkyttää maaperää ja samalla myös vettä.

Kun katselen kuvaa, jossa istun äidin ja isosiskoni kanssa kotikaivolla ymmärrän, että omalla kohdallani ihmisoikeus puhtaaseen juomaveteen on toteutunut koko elämäni ajan. Vedenkäyttö oli harkitumpaa, kun se kannettiin kaivolta juoma- ja pesuvedeksi ja lämmitettiin tarpeen mukaan hellalla tai saunassa. Hanan avaaminen ei ole iso ponnistus ja ainakin suihkussa vettä tulee tuhlattua turhan paljon. Siitä, kuinka paljon sitä omassa kotitaloudessani tuhlataan, ei ole tarkkaa käsitystä. Kerrostalossamme ei ole huoneistokohtaisia vesimittareita. Vedestä maksetaan saman verran kuukaudessa, olipa kulutus mikä hyvänsä. Teot vesien suojelemiseksi eivät vaadi meiltä paljon. Asianmukainen kierrätys, luontoystävälliset pesuaineet sekä veden ja sähkön säästäminen edesauttanevat jo jonkin verran.

Iltalenkillä katselen taas rantakivillä onkivia ihmisiä. Nyt sieltä kuuluu itkua ja kovaäänistä keskustelua. Pienen onkijan koukku on kiinni lähikoivun oksassa ja reipas isoveli kiipeää sitä irrottamaan. Mikään ei ole muuttunut omista lapsuusvuosista. Samalla tavalla isä selvitteli meidän lasten onkia, milloin puusta, milloin toisen onkijan välineistä.

Mietin usein lenkeilläni kotisaartani ympäröivän meren hyvinvointia. Millaisessa kunnossa ovat sen vesi ja eläimet. Siinä lienee aihetta uuteen pohdintaan ja tarinaan.

.

Leena

Kuva: Leena Partanen perhearkisto

Lähteet: Helsingin Sanomat 17.7.2024, Vesi.fi, Juomavesi Wikipedia, HSY.fi