Puiden soitto

Peippo, mustarastas, kyyhky, lokki, käki, sorsa. Näiden lintujen äänet tunnistin aamun kanavalenkillä. Muita lajeja en kultakurkkujen kuorosta pystynyt erottamaan. Lintutietämykseni ainakin laulun perusteella oli aivan ti-ti-tyy-tasolla. Luonnon tunteminen ja sen merkitysten oivaltaminen olisi hyvä taito. Taito lienee myös luonnossa oikein eläminen, siitä huolehtiminen ja nauttiminen.

Suomessa on liki viisisataa luonnonvaraista lintulajia. Mietin, montako niistä pyöri ympärilläni visertämässä tai syöttämässä poikasiaan, kun istuin aamulla kanavapolun penkillä. Katselin merta, kaartelevia lokkeja ja aivan pientä värettä vedenpinnalla. Lokki toisensa jälkeen katosi kanavan ylittävän sillan toiselle puolelle ja peipponen valtasi laulullaan lähitienoon. Iloisen laulun perusteella olisi helppo päätellä, että riemuaan se laulaa, mutta luultavasti ääni liittyi pesimiseen, reviirin rajojen ilmoittamiseen tai ehkä se varoitti jostain uhkaavasta vaarasta.

Puhdas luonto ja hyvä ilmanlaatu ovat tärkeitä asioita. Ulkona on helppo hengittää, helppo olla. Myös se on tärkeää, että luonto antaa tilaa ajatuksille ja aiheet ajatuksiin, ruokkii niitä. En ihmettele, että alkuperäinen luonto on ollut innoittajana monelle taiteilijalle. Jean Sibelius sävelsi ensimmäisen sävellyksensä Vesipisarat viululle ja sellolle 10-vuotiaana. Etsin kappaleen youtubesta, laitoin sen soimaan. Pistin silmät kiinni. Olin sateessa vanhan talon verannalla, viulun ja sellon kielet taipuivat katolta tippuviksi pisaroiksi.

Inspiraatiota taiteilijat hakivat 1800-luvun lopulla Karjalasta, kalevalaisesta kulttuurimaisemasta ja erämaista. Karelianisteja olivat muun muassa taidemaalarit Akseli Gallen-Kallella, Pekka Halonen, kirjailija Juhani Aho ja säveltäjä Jean Sibelius. Viimeksi mainittu löysi taiteelliset tunnetilansa lähempääkin, oman kotinsa Ainolan maisemista Tuusulanjärven rannoilta etenkin kurkien, joutsenten ja metsähanhien äänistä ja olemuksesta.

Löysin kotihyllystä kaksi mielenkiintoista Sibeliuksen musiikkia sisältävää levyä. Toisessa niistä on Karelia-sarja. Levyn solistina soittaa 1995 kansainvälisen Sibelius-viulukilpailun voittaja Pekka Kuusisto. Tätäkin enemmin innostuin toisesta levystä ja Erik Tawaststjernan pianotulkinnoista, puu- ja kukka-aiheisista sävellyksistä.

Laitoin taas silmät kiinni ja kuuntelin. Keskityin puihin. Kappaleesta Pihlaja kuulin lehtien puhkeamisen toukokuisille oksille. Tuulen tarttumisen puun latvukseen. Kukkien avautumisen. Omituisen, terälehtien sisällä pyörivän tuoksun. Voiko senkin kuulla? Näin kuvittelin. Sitten tulivat Haapa, Koivu ja Kuusi. Lehtien leikki, ilman suhina niiden välissä. Keinuvat latvat. Eri vuodenajat eri väreissä. Koivun iloinen, kiihtyvä ryntäily. Tuulen vauhti riippuvilla oksilla. Sitten kaikki pysähtyi, katosi illan viipyilevään valoon.

Kuusi vei rauhan ja tummuuden tunnetilaan, synkkään seesteisyyteen. Sade ja myrsky ottivat hetken vallan, kunnes sama tumma rauha palasi mahtavien, ikiaikaisten kuusien keskelle. Kuuntelin kappaleen useaan kertaan peräkkäin ja joka kerta kuulin jotain aivan uutta. Tunne vaihteli, mutta jätti aina kumman tyyneyden mieleeni.

En tiedä, mitä säveltäjä oli nähnyt, kuullut ja tuntenut säveltäessään. Sibeliuksella kerrotaan olleen myös synesteettisiä kykyjä. Hän kuuli värejä: C-duuri oli punainen, D-duuri keltainen ja F-duuri vihreä. Aistien herkkyydessä on varmasti paljon selittämätöntä, mystistä, salaperäistä, synkkää, mutta myös iloista ja pirskahtavaa.

Kävelin kanavapenkiltäni kotiin. Jossain puskistossa tai kivien takana huhuili kyyhky: huu huu hu huu. En tiedä, mitä asiaa sillä oli kerrottavanaan. Linnun äänestä mieleeni nousi synkkä kuusimetsä ja pöllön huhuilu. Illalla laitoin Sibeliuksen pianolevyn soimaan. Suljin silmäni. Kuuntelin puiden soittoa.

Leena

Kuva: Leena Partanen