Rantaviivan puolustus

Jokainen helsinkiläinen asuu alle kymmenen kilometrin päässä merestä. Meri voi tarkoittaa auringonpaistetta, mutta näillä leveysasteilla se useimmiten tarkoittaa tuulta. Varhaisin muistikuvani pääkaupungista on kylmästi puskeva tuuli, joka vuodenajasta riippumatta toivotti tulijan tervetulleeksi heti juna-asemalla. Vasta paljon myöhemmin raiteiden päät katettiin lasilla, mikä hiukan pehmentää ensivaikutelmaa.

Tuuli pääsee puskemaan mantereelle 130 rantakilometrin matkalla monesta kohtaa suoraan ulapalta. Vaikka Helsingin saarimäärä on huomattava, noin 300, saaria ei riitä joka paikkaan rannikon suojaksi. Entisenä turkulaisena ajattelen lämmöllä pitkiä mutkittelevia saarijonoja kaupunkiin johtavan laivaväylän varrella. Aukea ja laaja meri oli jossain kauempana, siitä kaupunkilaiset saivat vain parhaat puolet, lauhat talvet ja laivayhteydet.

Helsingin on pitänyt pärjätä ilman saariston suojaa, ja itse asiassa sen on pitänyt pärjätä ilman kunnollista maapohjaakin. Vanhoja karttoja katsellessa huomaa, kuinka suuri osa nykyisestä kaupungista on kasvatettu täyttömaalla. Eikä maan raivaaminen mereltä ole vieläkään ohi, esimerkiksi Kalasatama ja Jätkäsaari ovat vaatineet mittavia maanrakennustöitä ennen kuin yhtäkään taloa on päästy rakentamaan.

Helsinki on suojautunut ihmisen aiheuttamia merellisiä uhkia vastaan historiansa aikana rakentamalla linnoituksia. Ensimmäisen maailmansodan aikainen linnoitusketju, "Viaporin maarintama", rakennettiin Venäjän tsaarin käskystä ja 10 000 työläisen voimin Espoon Haukilahdesta Helsingin Vuosaareen, Mustavuorelle, nykyisen Kehä I:n linjausta myötäillen (tai päinvastoin, Kehä I myötäilee vanhaa linnoitusketjua). Viaporin eli Suomenlinnan merilinnoitusketjun itäisin osa, betonista rakennettu patteri taas on Skatanniemellä Uutelan ulkoilualueen vieressä. Se on säilynyt hyvin, eihän sitä vastaan ole koskaan hyökätty sotilasvoimin. Ajan hammas on purrut rakenteisiin, eikä tykkejä enää ole, mutta rakennelman tunnistaa hyvin.

Kävelen Skatanniemen kärkeen betonipatterin läpi. Reitin loppupäässä ei näy tammikuisena päivänä muita kulkijoita. Suomenlinnassa lapset ja nuoret ovat vallanneet luolat ja vallit leikkipaikoikseen, täällä nuori polvi pysyttelee lähempänä suosittuja uimarantoja. Ehkä hyvä niin, sillä rakennuksissa on suljettuja ovia ja pimeitä kellareita, joiden turvallisuudesta ei ole takeita

Linnoitusketjun piti tuoda turvaa Venäjän keisarikunnan pääkaupungille Pietarille Saksaa ja muita Euroopan maita vastaan. Helsingin lapset ja nuoret tuskin olivat keisarikunnan päättäjien päällimmäinen huolenaihe, korkeintaan siinä mielessä, etteivät päätyneet sotkemaan rakennustöitä. Keisarikunta ei sitten lopulta kuitenkaan ollut turvassa, vaikka Helsingin seutu sai linnoituksensa valmiiksi. Vallan vastavoimat löytyivät niin läheltä, etteivät vallanpitäjät osanneet katsoa.

Seison niemennokan korkeilla kallioilla katse läntisessä horisontissa. Katseeni ei erota vihollisen sotalaivoja sen kummemmin kuin Vuosaaren satamaan suuntaavia rahtilaivojakaan. Horisonttiin katsominen on kuin meditaatiota, joka saa päässä vellovat ajatukset hetkeksi taukoamaan. Vesi kohisee rantakiville ja särkyy pisaroiksi. Muuten on hiljaista, talven tunnistaa siitä, vaikka ei juuri muusta.

Satakolmekymmentä kilometriä rantaviivaa on aikamoinen kaupunkilaisten yhteinen resurssi. Horisonttiin voi katsoa hiekkarannoilta ja kallioilta, ja halutessaan voi tuijottaa vaikka kiviä ja kaislikoita. Tykistöpatterit ja vallihaudat ovat palanen rantaviivan historiaa, eikä historian tuntemisesta ole koskaan haittaa. 

Leila

Lisätietoa:

https://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/05/08/ensimmaisen-maailmansodan-linnoitustyot

https://www.hs.fi/kaupunki/vantaa/art-2000006392354.html

Täältä löytyy tietoa koko linnoitusvyöhykkeestä karttoineen:

https://www.hel.fi/hel2/ksv/julkaisut/yos_2014-32.pdf