Resilienssin mestarit

Pohjoistuuli kurittaa ikkunastani näkyviä korkeita mäntyjä. Ne huojuvat uhkaavasti, oksat tanssivat tuulessa ylös ja alas ja välillä puuskat näyttävät lähes törmäyttävän latvat toisiinsa. Niin ei kuitenkaan käy, puut onnistuvat pysäyttämään liikkeen ja palaamaan paikoilleen. Ne taipuvat mutta eivät taitu. Niillä on resilienssiä, palautumiskykyä.

Kaikilla puilla ei ole kykyä kestää tämänhetkistä myrskyä, ja niinpä pelastus- ja sähkölaitoksilla on vielä useita päiviä kädet täynnä töitä.

Ihmisille palautumiskyky on elintärkeä. Myrskyjä ja pienempiä puhureita on elämän varrella kohdattava ja opittava taipumaan, jotta ei taittuisi. Joillekin se näyttää olevan helppoa, toiset eivät millään näytä toipuvan vastoinkäymisistä. Oma isotätini kuului ensin mainittuun ryhmään. Sana iso on hänen kohdallaan yliampuva, 150-senttinen ei siihen kategoriaan ensimmäiseksi solahda.

Isotätini syntyi Inkerinmaalla, silloisella Venäjällä, suuren sisarusparven nuorimmaiseksi. Hän kävi koulua vallankumouksen kuohuessa ja opiskeli opettajaksi uuden neuvostovallan ensimmäisellä vuosikymmenellä. Inkeriläiset saivat kouluttautua pääasiassa maatalousammatteihin, korkeakouluihin heitä ei syntyperänsä vuoksi päästetty. Stalinin lujittaessa valtaansa 1930-luvulla kouluissa loppui suomenkielinen opetus, ja isotätini joutui vaihtamaan opetuskielen venäjäksi.

Hän meni naimisiin, synnytti kaksi lasta ja menetti kummatkin vauvaikäisinä. Siihen aikaan kuolinsyitä ei aina tiedetty, kuumetautiin lapset useimmiten menehtyivät. Sitten aviomies löysi toisen naisen ja tuli ero. Isotätini komennettiin opettajaksi pikkukylään lähelle Suomen rajaa, missä kyläläisten öiset häviämiset tulivat tutuiksi, mutta henkensä säilyttääkseen nuoren opettajan oli pidettävä suu supussa.

Stalin ei koitunut hänen kohtalokseen, Hitler sen sijaan onnistui miehittämään Inkerinmaan ja karkottamaan isotätini. Hänelle ja kymmenille tuhansille muille inkeriläisille löytyi uusi kotimaa Suomesta, kaikille se ei kuitenkaan jäänyt pysyväksi. Valtaosa palautettiin sodan jälkeen Neuvostoliittoon, mutta isotätini pakeni aviomies numero kakkosen ja anoppinsa kanssa Haaparannan kautta Ruotsiin.

Koti ja kotimaa oli mennyt, kolme veljeä kadonnut, samoin opettajan ammatti. Sodanjälkeisessä Ruotsissa oli mahdotonta kuvitellakaan, että nelikymppinen kommunistisessa Neuvostoliitossa koulutettu ruotsia osaamaton nainen olisi päässyt lähellekään koulua. Isotätini teki sen kuitenkin omalla tavallaan: hän meni lastenhoitajaksi opettajaperheeseen. Kun lapset kasvoivat, hän siirtyi siivoamaan sairaalaa. Ei mikään työ ole muita huonompaa, hänellä oli tapana todeta.

Hän oppi ruotsia eräänlaisella luonnonmenetelmällä, sillä aikuiskoulutus oli sodanjälkeisinä vuosikymmeninä vielä haparoivaa eikä kotoutumiskoulutusta osattu kaivata. Hänen elämänsä asettui pieneen norrlantilaiskaupunkiin, jossa minä sittemmin ansaitsin opiskelurahoja kesätöissä samassa sairaalassa, missä hän työskenteli.

Hän menetti aviomiehensä alle kuusikymppisenä. Myöhemmin hän menetti myös äidinkielensä, kun usean aivoinfarktin jälkeen ei saanut suomenkielistä puheterapiaa. Hän pystyi kuitenkin puhumaan ruotsin ja suomen sekoitusta, mutta kirjoitustaito hävisi viimeisen infarktin jälkeen.

En kuullut hänen koskaan valittavan mistään. Mennyt oli mennyttä, nykyisyys oli aina hyvää. Ihminen voi menettää kaiken, mutta säilyttää arvokkuutensa. Hän pukeutui hyvin istuvaan leninkiin ja jakkuun, käsivarrellaan tuliterä käsilaukku, menimmepä sitten kauppaan tai tuttavien kesämökille. Hän pakkasi matkalaukkuuni valkeat pitsikäsineet lähtiessäni kielikurssille Espanjaan. En tietenkään tarvinnut niitä, mutta säilytin niitä kaapissa vuosikymmeniä.

Jos resilienssin käsite olisi tunnettu hänen eläessään, olisin varmasti maininnut siitä hänelle.  Hän olisi luultavasti naurahtanut ja tarjonnut lisää sokerikorppuja ja appelsiinimarmeladia, pieniä iltapalapaheitamme 60-luvun kesinä.

Tuuli on hitaasti laantumassa. Valtaosa puista pysyi pystyssä, ja kun sähköt saadaan palautettua kaikkialle, kansakunta voi jälleen toipua syksyn ensimmäisestä myrskystä. Kun seuraavan kerran tekee mieleni valittaa vaikkapa liian laihasta kahvista cappuccinossani, ajattelen myrskyä, resilienssiä ja isotätiäni.

Leila