Roger Moore vai George Clooney?
Ensimmäinen suuri ihastukseni oli Roger Moore tai pikemminkin Simon Templar 1960-luvun tv-sarjasta Pyhimys seikkailee. Sarjan tunnuksena oli tikku-ukko, jonka pään päällä köllötti sädekehä. Tyylikäs Templar ajeli valkoisella Volvollaan, pyhimyksen hahmosta teki robinhoodmainen toiminta. Komea päähenkilö vetosi katsojiin rikkaiden huiputtamisella ja köyhille jakamisella.
Pyhimyksen aikoihin sivuutin Rin-Tin-Tin- iän ja aikuisten sarjat alkoivat kiinnostaa. Ohjelmissa oli jo tuolloin ikärajoitus, jonka tv-kuuluttaja ilmoitti ennen ohjelman alkua. Kotona taidettiin joskus joustaa, mutta useimmiten ikärajaa noudatettiin. Hyytävän jännittävää Takaa-ajettu-sarjaa en saanut katsoa. Yritin tirkistellä huoneeni ovenraosta olohuoneeseen, jossa vanhemmat sarjaa katsoivat.
Peyton Place villitsi 1960-luvulla. Keskiviikkoiltaisin sarjaa tuijotti puolitoista miljoonaa suomalaista. Silloin ei joudettu töihin eikä kyläilty. Lapsuusperheessäni isäni harmiksi palattiin kauniina kesäiltana mökiltä kotiin, kun muulla perheellä oli kiire ensimmäisen saippuasarjan ihmissuhdekoukeroiden äärelle. Jatkuvajuonisen sarjan seksikohtaukset, murhat, itsemurhat ja raiskaukset herättivät aikoinaan paljon kohua.
Samoihin aikoihin vielä isomman suosion sai kotimainen Me Tammelat. Tätä perhesarjaa seurattiin lauantai-iltaisin ja parhaimmillaan sen äärellä oli yli kaksi miljoonaa katsojaa. Helsingin Lauttasaaressa asuvaan keskiluokkaiseen perheeseen oli suomalaisten helppo samaistua. Peyton Placeen verrattuna sarja oli kiltti ja kunnollinen, mutta jonkinlaista television alkuaikojen uutuudenviehätystä oli siinäkin.
Sitten arkipäiviämme alkoivat sekoittaa joka ilta lähetettävät sarjat. Kauniit ja rohkeat ja Salatut elämät koukuttivat monia. Lähinnä ihmissuhteiden varaan rakennetuissa sarjoissa ladattiin näyttämölle salaisuuksia, jotka eivät ratkenneet seuraavana iltana vaan ruuvia yleensä kiristettiin päiviä ja viikkoja. Utelias katsoja tavallaan pakotettiin seuravanakin iltana ruudun äärelle.
Raha, rakkaus ja rikokset lienevät useimpien sarjojen aiheita, ja ne ovat kiinnostaneet ihmisiä koko television historian ajan. Teemat eivät aina poraudu kovinkaan syvälle ja kun ihmissuhde- ja juonikuviot toistavat itseään, katsojan mielenkiinto alkaa vähitellen herpaantua.
Laatusarjoja ja hömppää on tullut vuosien varrella tuijotettua. Takavuosina englanninkielenopettaja kehotti katsomaan saippuasarjoja, niistä oppi hänen mukaansa helposti kieltä. Sen varaan kielen opiskelua tuskin kannatti jättää, mutta sai siitä ainakin tekosyyn katseluun.
Omiin suosikkeihini kuuluvat brittisarjat. Pokka ei ole pitänyt huumorin ja originellien henkilöhahmojen edessä. Suosikkejani ovat olleet ehdottomasti Hyacinth Bucket, Doc Martin ja Lovejoy. Nämä hahmot ovat rakentaneet niin sanottuja hyvän mielen sarjoja, joiden ääreen on ollut väsyneenäkin mukava istahtaa. Kyseisiä vahvoja päähenkilöitä on yhdistänyt luja usko itseensä ja elämäntapaansa, luultavasti juuri se tekee heistä mielenkiintoisia.
Lontoon East Endin 1950-luvun köyhälistökortteleihin sijoittuva Hakekaa kätilö on ollut minulle mieluisin ja koskettavin brittisarja. Kätilöiden silmin on avattu asukkaiden arkinen elämä ja nunnayhteisön kautta uusi näkökulma sympaattiseen luostarimaailmaan, joka sopivasti rikkoo omia mielikuvia ja ennakkokäsityksiä.
Britit ovat tuottaneet lukuisia laatusarjoja, mutta mukavasti ruutuun ovat nousseet viime vuosina myös tanskalaiset ja espanjalaiset sarjat. Historiakehyksiin rakentuvat sarjat ovat olleet minulle mieluisimmat. Rantahotellista tuli tanskalainen suosikkini persoonallisine ja hauskoine henkilöineen taustalla 1930-luvun lopun sodan uhka. Yksi mieleenpainuvimmista historiasarjoista on ollut muutama vuosi sitten esitetty Ranskalainen kylä, joka sijoittui Saksan miehittämään Ranskaan ja vastarintaliikkeen toimintaan.
Mikä meitä sitten viehättää lääkärisarjoissa? Ehkä komeat ja kauniit lääkärit pelastamassa onnettomia kansalaisia ja ratkomassa yksityiselämänsä kuvioita. George Clooney valloitti aikoinaan lastenlääkäri Doug Rossina Teho-osasto-sarjassa. Jokin yhdistää mielessäni Roger Mooren ja George Clooneyn näyttelemiä hahmoja. Ehkä he ovat vain niitä arjen harmauteen tarvittavia pieniä ihmisiä auttavia komeita ja sympaattisia sankareita.
Viime aikoina olen katsellut Areenasta vanhoja hurmaavia Kaiken karvaiset ystäväni- jaksoja. Korona-aikana ne ovat olleet sopivaa nollauskatseltavaa. Jään miettimään, mitä olen vuosikymmenien saatossa saanut tv-sarjoilta vai ovatko ne olleet pelkkää ajan haaskausta? Uskoisin ainakin osan tuoneen olohuoneeseeni uusia kulttuureja, maisemia, omaleimaisia roolihenkilöitä, loistavia näyttelijöitä, historiaa, kekseliäitä ja mielikuvituksellisia maailmoita, itkua, naurua, monenlaisia tunnetiloja, ennen kaikkea hetken pakoa toiseen todellisuuteen. Nykyisin olen oppinut valikoimaan katsomani ohjelmat tarkemmin ja katselen mieluiten lyhytsarjoja.
Leena
Kuva: Leena Partanen