Sen nimi on Paavo
Kanavapolun hiekkapinta oli peittynyt paksuun kiiltävään jääkerrokseen, ja piikkikengilläkin alamäki näytti haastavalta. Oli kierrettävä toista kautta hiekoitettuja jalkakäytäviä pitkin. Ensin pitkä jyrkkä ylämäki, sitten lyhyempi jyrkkä alamäki ja kanavasilta oli edessäni. Piti päästä katsomaan, oliko se siellä.
Pari päivää aikaisemmin olin kävellyt lenkkipolkua minulle tuntemattoman lapsiperheen jäljessä. Heidän jutustelustaan kuulin, että sille oli annettu nimi. Se oli Paavo. Ensin kuvittelin lasten keksineen nimen. Sitten selvisi, että sitkeytensä takia se olikin saanut nimensä Saarijärven Paavon mukaan.
Näin sen ensimmäisen kerran lokakuussa 2021. Se seisoi ylväänä lenkkipolulta näkyvällä laiturilla. Ehdin napata siitä kuvan ennen kuin se pyrähti liikettäni säikähtäneenä lentoon. Laitoin innoissani otoksen facebookiin: Yksinäinen kurki merenrannan laiturilla. Pian postaukseeni tuli kommentteja, ettei se ollut kurki vaan harmaahaikara. Lintukirja varmisti asian. Selkäpuoli harmaa, vatsapuoli valkoinen, valkoisessa päässä ja kaulassa mustia kuvioita. Korkeus noin metrin ja siipien kärkiväli noin kaksi metriä.
En tiedä missä se vietti talven 2022, ehkä se oli tovereittensa mukana matkustanut Etelä-Eurooppaan kuten lajille on tavallista. Kanavalla tai lahdella sitä ei näkynyt. Seuraavana kesänä se ilmestyi taas maisemiin ja bongailin sen useasti rantapolun laiturilta. Oliko se aina sama yksilö, tuskin, mutta niin mielessäni kuvittelin.
Tämän vuoden tammikuun alussa pakkasta oli noin kymmenen astetta, ja huomasin sen kököttämässä kanavalla jään reunalla hartiat kyyryssä. Muitakin lenkkeilijöitä oli pysähtynyt sitä ihmettelemään ja kuvaaman. Säikähdin sen jäätyneen koivistaan kiinni, mutta siitä ei ollut kysymys. Sen tapaan saalistaa kuului pysyä hievahtamatta paikoillaan ja iskeä salamannopeasti terävä nokka kohdalle uineeseen saaliiseen. Puoli kiloa kalaa päivässä riitti sen hengissä pysymiseen. Sellaisen määrän se pystyisi hyvin nappaamaan niin kauan kuin kanava pysyi sulana. Virtauksen vuoksi kanava jäätyi harvoin kokonaan, Paavolla ei tainnut olla hätää, se voisi selvitä talven yli.
Haikaroita muistan nähneeni joitakin vuosia aikaisemmin automatkalla Tallinnasta Tarttoon. Niiden kerrottiin olevan kattohaikaroita. Laskimme tienvarren tolppien päihin ja katoille kyhättyjä risukasoja ainakin parikymmentä. Niissä ne pesivät keväisin ja matkasivat talvehtimaan ehkä Afrikan pohjoisrannikolle saakka. Harmaahaikaran pesä on samantyyppinen risukasa, lintuoppaan mukaan usein kuusen latvustossa.
Harmaahaikaraa on pidetty vanhempien tietolähteiden mukaan Suomessa suhteellisen harvinaisena. 2000-luvulla kanta on voimakkaasti lisääntynyt ja kesäisin Suomessa kerrotaan asustavan noin 3000 harmaahaikaraa. Ilmaston lämpeneminen tarjoaa sulia ruokapaikkoja talvellakin. Sen vuoksi joitakin yksilöitä jää talvehtimaan Suomeen.
Paavon olen nähnyt muutaman kerran saalistamassa kanavalla jään reunalla. Aina sitä ei näe, mutta joskus se ilmoittaa olemassaolostaan käheällä rääkäisyllään kräk. Laululintu se ei ole, mutta mielenkiintoista on seurata sen selviytymistä etenkin talviajasta. Ennen vanhaan lapsille uskoteltiin haikaroiden tuovan vauvoja. Haikaroita on pidetty myös hyvinvointia ja onnea tuovina lintuina.
Meistä ohikulkijoista on hauska seurata Paavoa, mutta taustalla on kuitenkin vakavampi asia, jonka me ihmiset aiheutamme. Ilmaston muuttuessa, myös eläinten elinolot muuttuvat ja niiden käytös muuttuu sen mukana. Kettu ja hirvi saattavat hyötyä ilmastonmuutoksesta, suojaväriä vaihtavat eläimet kuten esimerkiksi metsäjänis kärsivät lumen puutteesta. Pohjoisessa elävä naali on ollut äärimmäisen uhanalainen. Pitkäaikaisen suojelutyön tuloksena naali on taas pesinyt myös Suomessa. Lämpenevä ilmasto on edelleen sille suuri uhkatekijä kuten monelle muullekin eläinlajille.
Tätä kirjoittaessani Etelä-Suomeen on satanut kaunis lumikerros. Maisema ja pakkasmittari näyttävät siltä, miltä niiden tähän vuodenaikaan kuuluu näyttääkin. Luonnolle ja Paavolle voi vain toivoa sitkeyttä ja hengissä pysymistä. Hyvä kuitenkin muistaa, että niiden pärjääminen riippuu usein meistä ihmisistä.
Leena
Lähde: HS Helsinki 13.1.2023
Kuva: Leena Partanen