Sydänlammikolla
Meillä lenkkeilijöillä on oma tapamme liikkua. Moni kulkee kuulokkeet päässään, sopiva musiikki rytmittää kävelyä tai juoksemista tai tutun radiokanavan ohjelma siivittää matkantekoa. Moni juoksija ylittää lammikot ja liukkaat nopeasti ja katoaa polkujen kaarroksiin kiinnittämättä vaihtuviin maisemiin paljoakaan huomiota. Osa kulkee kaverin kanssa kuulumisia vaihtaen.
Omaa jokapäiväistä lenkkiäni taivallan lähes aina yksin ilman kuulokkeita ja aistit luontoon suunnattuina. Luultavasti kuljen luontopoluilla kuitenkin monen mielenkiintoisen asian ohitse sitä koskaan huomaamatta, haistamatta, tuntematta tai kuulematta.
Viime kesänä läksin taas kerran tutulle kanavalenkille. Käännyin kotikulmilta venekerhon hiekkatielle, jota pitkin meren rantaan on noin pari sataa metriä. Kyseistä tietä käyttävät jalankulkijat ja pyöräilijät. Moottoriajonevoilla ajo on kielletty, rantaan ajavat autoillaan vain muutamat veneilijät.
Sadepäivien jälkeen ilma oli raikas ja tiessä oli lammikoita. Kävelin sen ohitse. Pysähdyin. Näinkö sen todella? Vai näinkö, mitä halusin nähdä? Palasin takaisin. Siinä se oli täydellinen sydänlammikko. Sen päivän jälkeen mietin joka aamu lenkille lähtiessäni, miltä lammikko tänään mahtaa näyttää, usein myös tallensin sen kännykkäkameralla.
Lammikko on näyttänyt monelta kuluneen puolen vuoden aikana. Se on kuivunut, jäätynyt, täyttynyt lehdistä, tulvinut ja palautunut jälleen täydelliseksi vesilammikkosydämeksi. Helmikuun alussa se oli muodoltaan taas lähes virheetön, reunoilla vain pieniä talven säröjä. Pinnalta kuvastuivat läheisen koivun oksat.
Luonto pitää pallomme elämää yllä. Kasvit kasvavat, kukkivat, kuihtuvat, eläimet pariutuvat, ruokkivat, kasvattavat. Vuosi toisensa jälkeen sama toistuu eri vuodenaikoina. Keväisin hulluna laulava mustarastas on oiva merkki siitä, miten luonnossa vietit ja vaistot vievät elämää eteenpäin. Taistellaan kumppanista, hoivataan hellästi poikasia ja tuupitaan ne maailmaan jatkamaan elämän kiertokulkua ja puolustetaan omaa reviiriä.
Sydänlammikon huomattuani aloin syksyllä havaita muitakin pysyviä rakkauden merkkejä luonnossa. Kanavalta eteenpäin käveltäessä polku kaartuu painanteeseen, jossa aloin nähdä toisiaan halaavia puita. Niiden kiihkeä syleily säilyi päivästä toiseen vuodenajasta riippumatta. Tosiasiassa ne ovat kasvaneet kiinni toisiinsa, koska luonto tai ihminen ei ole niitä toisistaan erottanut.
Luonnon tulkitseminen ei välttämättä ole helppo laji. Tänään pohdin mahtavassa koivussa rääkkyvää suurta varisparvea. Mistä oli kyse? Etsivätkö ne joukolla ravintoa vai tappelivatko siitä? Vai oliko kyse jostain aivan muusta. Männyn runkoa kiersi kynnet rapisten kolme oravaa. Oravanpoikasten leikkiäkö? Vai kumppanista, reviiristä tai ravinnosta taistelusta? En tiedä.
Jokainen kulkee luonnossa ja lenkeillään miten parhaaksi näkee. Ympäröivän maailman ja luonnon voi sulkea pois, pysytellä omassa maailmassaan tai sitä voi tarkkailla ja arvella sen merkityksiä. Siitä voi myös luoda omia uusia maailmoja. Minä loin sydänlammikon avulla kanavapolulle luonnon rakkausmaailman, jota katselen lähes joka päivä.
Usein mietin, moniko sydänlammikon ohi kulkeva ja sitä väistävä on huomannut tämän rakkauden symbolin? Sitä en tiedä, mutta toivon, että lenkkipolkuni kuopat säilyvät paikoillaan eikä kukaan keksi lanata hiekkatietä tai täyttää soralla siihen syntynyttä sydänpainaumaa.
Leena