Syksyn salaisuus

Toukokuun lopulla istuin rantaviivalla kuuntelemassa lintujen ääniä. Aamu toisensa jälkeen katselin, miten meren pintaan taipuvaan puuhun puhkesi lehtiä. Puun alla olevalta penkiltä näkyi vielä toukokuussa kanavan toiselle puolelle. Täydessä lehdessään puu muodosti alleen majan, jossa saattoi sateella istua kastumatta ja jonka sisältä näki vain kapean kaistaleen rantavettä.

Olen kesän ja syksyn aikana istunut penkillä lähes joka aamu, yli sata kertaa reilun viiden kuukauden aikana. Viikkojen vieriessä syksyyn seurasin rantaviivan puiden kellastumista ja lehtien putoamista rantapolulle ja -kiville. Maisema muuttui autioksi. Kesän salaisuus oli kadonnut. Mikä oli syksyn salaisuus?

Liki kymmenen joutsenen aura kaartaa Tiiliruukinlahdelle töötöttäen lisää porukkaa mukaansa. Sade on pehmentänyt pätkän polkua litjuiseksi ja kierrän sen rinteessä olevan nurmikkoalueen kautta. Kanavan toisella puolella mahtavien haapojen latvaoksat sojottavat kohti taivasta kuin viimeiseen rukoukseen heittäytyneinä. Koivun oksanhaarasta on paljastunut risukimppu. Ilmeisesti joku isohko lintu on pesinyt siellä lehtien ja oksien suojassa.

Olen varustautunut aamulenkille pienellä termospullolla. Tee polttaa suutani, vaikka lorautin kotona sekaan kylmää vettä edelliskerrasta viisastuneena. Lähellä oleva vaahtera on maalannut tienoon keltaiseksi. Kiveä peittävä vihreä sammalmöykky erottuu sen keskeltä yksinäisenä kummajaisena. Muutama viikko sitten värimaailma tuntui olevan toisinpäin, valkoiset ja keltaiset kukat pongahtelivat pieninä ryppäinä vihreän seasta.

Työnnän termarin taskuuni ja jatkan matkaa kanavasillan ohi kohti lahtea. Takaani sujahtaa pari mustarastasta kuin lohduttaen, että eivät kesäleikit tähän loppuneet, tallaa vaan eteenpäin, onhan täällä ainakin hiljaista ja rauhallista. Niin on, myönnän ja katselen kanavan vettä, jossa vaahteran kuvajaisessa kuplii pieniä pyörteitä.

Rantapolun ja ylempänä olevien talojen välinen tuuhea metsä on muuttunut läpinäkyväsi. Kesällä saattoi arvailla sen sisäistä elämää ja nyt se yhtäkkiä näyttää tyhjältä ja elottomalta. Polun ja meren välissä on korkea kaislikko. Aurinko paistaa sen kylkeen ja varjoni kulkee harmaanruskeissa korsissa. Käsivarteni heiluvat suipoissa lehdissä ja piponi tupsu hipoo kaislojen pöyheitä kukintoja.

Mutkan jälkeen kaislikko loppuu ja meri näkyy taas nuolemassa rannan kiviä. Hiekkapolulla luikertelee kaislojen, lehtien ja neulasten vana. Eiliset myrskyaallot ovat jättäneet jälkensä ja muotonsa polulle. Vastaan tuleva pyöräilijä rikkoo sen suurimman kaaren ja kiitää ohitseni kuulokkeet korvillaan ja kirkkaankeltaiset aurinkolasit silmillään. On täällä riittävän keltaista ilman noita lasejakin, mieleni tekee huutaa, mutta pyöräilijä on jo aikaa sitten kadonnut kanavan suuntaan. Autojen ajoväylältä tuleva pauhu työntyy polun hiljaisuuteen. Päätän tänään ylittää sillan ja poistua saareltani mantereelle.

Toisella puolella lahtea kaislat ovat vihreämpiä ja ranta täynnä auringossa nukkuvia sorsia. Otan niiden rauhasta juuri kuvaa, kun naarassorsa havahtuu unestaan ja ponkaisee veteen saaden pulleat, laiskan- ja pöyhkeännäköiset urokset liikkeelle.

Läheisen asuntoalueen rivitalot uinuvat sorsien lailla hiljaisina merenrannassa. Porttitolpassa on kilpi Varokaa leikkiviä lapsia. Kyltti huvittaa joka kerta ohi kävellessäni. Olen tottunut varoituksiin vihaisista koirista, enkä ole koskaan nähnyt näillä pihoilla ainuttakaan lasta.

Matka jatkuu lahden päähän. Istun siellä penkille juomaan teepulloani tyhjäksi. Muistan keväältä läheisen metsäalanteen täynnä valkovuokkoja ja rannan kosteikon hyllymässä keltaisenaan rentukoista. Hetken haluan pitää kiinni kesästä, joka on auttamatta matkustanut mailleen ja minun on vain tyydyttävä odottamaan sen paluuta.

Ylitän kanavasillan ja käännyn kotiinpäin. Istun vielä hetkeksi lehtimajapuuni alle. Utelias talitiainen kurkistaa oksalta. Se näyttää olevan yhtä ihmeissään kuin minäkin. Ehkä me yhdessä katselemme tulevina pakkasaamuina kuuraista polkua ja odotamme muuttolintujen ja lehtien paluuta. Kesä ja sen salaisuus palaavat varmasti rantaviivalle. Ja ajastaan taas uusi syksy, jonka salaisuutta en ole vieläkään ymmärtänyt.

Leena

Kuva: Leena Partanen