Taideteos vai kiipeilyteline

Sen pää keikkuu noin viiden metrin korkeudessa. Se on ontto, hauras 115-vuotias, sen pakaroita ovat hioneet monet röyhkeät kengät. Vaatteita sillä ei ole yllään. Oikeassa olkapäässä on pienenpieni reikä. Se on Pariisin Villen muovaama ja Haaviston Mantaksikin sitä kutsutaan.

1900-luvun alussa oli käynnistetty hanke suihkukaivon pystyttämiseksi Helsinkiin, ja tilauksen sai Pariisissa jo vuosikymmeniä työskennellyt Ville Vallgren. Varsinaisen alastonfiguurin lisäksi Vallgren suunnitteli kokonaisuuteen vesialtaan reunustan merileijonat ja keskusjalustalta vettä suihkuttavat kalat. Veistokset ovat pronssia ja Vehmaan Uhlusta louhittu punainen rapakivigraniitti kaartuu komeaksi vesialtaaksi patsaan ympärille.

Vallgrenin mielestä merestä noussut alaston naishahmo symboloi Helsinkiä ja sen syntyä. Nimeksi sille annettiin Havis Amanda. Kun Manta oli vuonna 1908 pystytetty paikoilleen, muun muassa naisasia- ja raittiusliike kritisoivat sitä riettaana katunaisen kuvajaisena, sen katsottiin yllyttävän toriyleisöä siveettömyyteen. Leveälanteisella kainokasvoisella merenneidolla oli vastustajansa ja puolustajansa. Kaikilla oli siitä sanansa sanottavana.

Ville Vallgrenin tuuheiden viiksien taakse piirtyvät iloiset hiukan veitikkamaiset kasvot. Valokuvaa katsellessa herää tunne, että Manta oli tarkoitettu iloa tuottavaksi teokseksi kaikille torilla liikkuville. Sellaiseksi se varsin pian muodostuikin. Jo 1920-luvulla Manta sai myös lakkinsa ilmeisesti yksittäisten opiskelijoiden toimesta. Sittemmin vappulakituksesta on paisunut valtava massatapahtuma. 1970-luvulla se tapahtui vielä keskiyöllä, sitten se muutettiin vappuaattoillan rituaaliksi. Turvallisuussyistä Manta saa lakkinsa nykyisin nosturista käsin.

Kaiken kansan Mantan kupeita ovat kiivenneet ja pesseet ylioppilaat, jääkiekon maailmamestaruus on saanut innokkaimmat juhlijat roikkumaan patsaan kyljissä. Kaikki tämä ilonpito suihkulähteessä yhdessä meri-ilman ja lokkien jätösten kanssa on kuluttanut neitoa ja sitä ympäröiviä merileijonia huonoon kuntoon.

Tänä keväänä patsas on lähdössä konservoitavaksi, vesiallas ja perustukset menevät myös korjaukseen. Jos reilut sata vuotta sitten keskusteltiin patsaan siveettömyydestä, nyt ajankohtainen keskustelunaihe lienee taideteoksen suojelu yli-innokkailta juhlijoilta. Kyseessä ei ole pelkästään patsaan vaurioituminen vaan myös kiipeilijöiden turvallisuus. Lehtitietojen mukaan erilaisten tapahtumien ajaksi konservoitu patsas tullaan varustamaan uudella suojalla.

Kovinkaan isoja ilonpilaajia meidän ei tarvitse olla, jos ajattelemme, etteivät taideteokset Havis Amandan lailla ole kiipeilytelineitä. Emmehän me roiku taidemuseoitten tauluissakaan tai muissa teoksissa, emmekä jätä niihin tennareittemme jälkiä. Miksi juuri Havis Amanda on joutunut turhan kovaotteiseen kohteluun? Muutaman sadan metrin etäisyydellä Mantasta seisovat jalustoillaan J. L. Runeberg, Eino Leino ja Aleksanteri II. Kaikki housut jalassa ja palttoot hartioillaan. En muista kerrotun, että näiden herrojen lahkeissa olisi kovinkaan moni juhlija roikkunut.

Mantan suosio ja siihen kohdistuva kovakouraisuus jää minulle tavallaan mysteeriksi. Taiteessa alastomuus ei liene outo asia, joten se tuntuu kovin kaukaa haetulta syyltä patsaan kohteluun. Eri aikakausien alastonpatsaita löytyy Helsingin keskustasta useita. Kolme seppää takoo rautaa Stockmannin tavaratalon vieressä ilman vaatteita ja Nurmi juoksee olympiastadionin tuntumassa ilman rihmankiertämää. Juoksijapatsaassa alastomuudella viitattaneen antiikin Kreikan urheilijoihin, ehkä seppien vahvat vartalot kertovat heidän voimastaan. On aika selvää, että Mantakin merenneitona on kuvattu ilman vaatteita.

Aikoinaan Mantan alastomuuteen ja ylipäätään patsaan hankintaan kohdistunut arvostelu liittynee sen aikaiseen yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja moraalikäsityksiin, patsastelihan Manta tavallisen rahvaan joukossa torilla. Yli sata vuotta myöhemmin patsaaseen kohdistuva huomio johtunee vain vappuperinteestä ja sen sijainnista juhlintapaikan keskellä. Jos massajuhlinta siirtyisi Kansalaistorille, joutuisiko Mannerheimin ratsastajapatsas samanlaisen hulinan kohteeksi?

Mielestäni voisimme antaa konservoinnista palaavan Haaviston Mantan olla vain silmiemme ilona. Se on aikakautensa merkittävä taideteos, muistuttaa meitä pääkaupunkimme merellisestä ihanuudesta ja on sen pysyvä maamerkki. Mahdollisuus Havis Amandan ihailuun kuuluu meille kaikille. Minulle Havis Amanda on ollut satunnainen treffipaikka ystävien kanssa. Vapputungoksessa en ole koskaan onnistunut pääsemään niin lähelle patsasta, että olisin nähnyt lakituksen kunnolla. Ohikulkijana on hyvä istahtaa levähtämään altaan reunalle, nauttia kesäpäivästä ja katsella kun lapset iloitsevat altaaseen pirskahtelevasta vedestä.

Tänään ajatus patsaan siveettömyydestä huvittaa. Sadan vuoden aikana moraalikäsitykset ovat muuttuneet ja nykyisin monet kanavat syöttävät yllykkeitään kovemmalla voimalla kuin torin viaton merenneito. Patsaita on eri aikoina pystytetty monista syistä. Yksi keskustelun aihe on myös se, onko niillä kaikilla edelleen paikkansa nykyisessä kaupunkikuvassamme.

Lähteet: Helsingin Sanomat 17.3.2023 ja 19.3.2023, Wikipedia

Kuva: Helsinki kuvia, Lapsia leikkimässä Havis Amandan suihkulähteellä, kuvaaja Ivan Timiriasew, 1910-luku

Värikuva: Leena Partanen