Tarua vai totta
Juttelin naapurini kanssa hänen uusista talvilenkkikengistään. Naapuri oli innoissaan, kertoi, että kengät olivat lämpimät ja niillä hän pysyi hyvin pystyssä liukkaalla pihamaallamme. Ihastelin kenkiä: Ovatpa ne kauniit ja varmasti talvisille poluille sopivat!
Tämä vuosien takainen tapahtuma tuli mieleeni, kun luin Jose Riikosen artikkelia Melkein hyvää hyvyyttään (Hesari 10.1.2026). Siinä pohdittiin muun muassa sitä, onko parempi valehdella kuin puhua totta, jos haluaa suojella toisen tunteita. Samassa jutussa kerrottiin, että psykologi Robert S. Feldmanin tutkimuksessa havaittiin ihmisten valehtelevan 10 minuutin keskustelun aikana keskimäärin kolme kertaa.
Ensimmäinen ajatukseni tutkimustuloksesta oli se, että en minä ainakaan ehdi tuota määrää valehtelemaan! Sitten muistin tämän vanhan tapauksen, kuinka pokkana valehtelin tai ainakin puhuin vastoin omia ajatuksiani. Naapurin kengät näyttivät heppoisilta, olivat liian vaaleat rospuuttokeleihin ja tuskin pohjatkaan kovin kummoiset olivat. Valehtelin kirjaimellisesti hyvää hyvyyttäni. Miksi pahoittaa naapurin mieli. Ehkä halusin myös olla mukava ja fiksu naapuri, jonka kanssa olisi kiva jutella toisenkin kerran.
Koulussa meitä kasvatettiin täydelliseen rehellisyyteen. Uskontotunnilla päähän taotuista kymmenestä käskystä muistui nyt mieleeni kehotus: Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. (8.käsky). Tämä lienee tarkoitettu yleiskäskyksi, ei pidä valehdella naapurista, mutta ei muutenkaan. Kotien kasvatus oli samansuuntaista, kotiväelle piti puhua aina totta. Monissa kodeissa oltiin ja ollaan kuitenkin tilanteissa, ettei ihan kaikkia perheasioita pidä huudella kodin ulkopuolella tutuille, vielä vähemmän tuntemattomille. Sairaudet, rahahuolet tai muut perheiden sisäiset asiat halutaan pitää vain oman väen tiedossa. Viesti lapsille saattaa olla hyvinkin ristiriitainen, on hetkiä, joissa valehtelu onkin suotavaa.
Kotien ja koulujen kasvatuksesta huolimatta meistä jokainen valehteli varmasti jo lapsena ja nuorena. Syitä lienee monia, haluttiin piilotella jotain vanhemmilta tai haluttiin saada jotain valehtelun avulla itselle. Putosin alakouluikäisenä koulun pihalla olevalta rekkitangolta selälleni. Henki salpautui ja selkään sattui. Kukaan ei nähnyt putoamistani enkä kertonut asiasta opettajalle en myöskään kotona. Kivusta huolimatta pääsin maasta ylös eikä luita katkennut. Syynä kertomatta jättämiseen oli ilmeisesti se, että tein rekillä jotain sellaista, mikä oli kiellettyä. Hävetti enkä halunnut huolestuttaa vanhempiani. Podin jonkin aikaa yksikseni kipeytynyttä selkääni. Oliko kertomatta jättäminen kuitenkin valehtelua?
Monet asiantuntijat kehottavat rehellisyyteen hankalissakin tilanteissa. Valhe nimittäin johtaa usein toiseen valheeseen, ehkä valheiden kierteeseen. Tätä kirjoitusaihetta miettiessäni katsoin sattumalta Frasier-televisiosarjan jakson, jossa psykiatriveljesten iäkäs isä Martin halusi välttyä joutumasta treffeille puolitutun leskirouvan kanssa ja valehteli olevansa homoseksuaali. Martin luuli päässeensä pälkähästä, mutta leskirouva alkoikin järjestää Martinille miesseuraa. Pieni valhe ohimenevässä tilanteessa johti yhä syvempään valheiden kierteeseen. Vaikka sarjan nopeat käänteet väärinkäsityksineen naurattivat, tapahtumien kulku todisti, että valheella oli tosiaan lyhyet jäljet.
Valheita voi lähteä luokittelemaan harmittomiksi, valkoisiksi valheiksi tai vain unohdukseksi kertoa jokin asia. Suurimmillaan valheella voi huijata isosti ja pahasti. Joskus kuulee lasten ja nuorten valehtelevan ikänsä somessa ja ehkä kuviakin käsitellään hiukan omaa ikää vanhemman näköiseksi. Luodaan mielikuvia, jotka johtavat vääriin ja ikäviin asioihin. Toisaalta valheiden tai puolittaisten totuuksien avulla voidaan johtaa isoja yhteisöjä ehkä kokonaisia maita ja kansoja harhapoluille. Tekoälyaikana kuulee päivittäin juttuja, että sähköposti, työpaikkahakemus tai joikin muu teksti olikin tekoälyn luoma, ei kyseisen henkilön tekemä. Yhdenlaista valehtelua kai sekin on.
Ihmissuhteisiin ja omiin tekemisiin kannattaa uskoakseni lähteä rehellisenä. Totuuden puhuminen lujittaa suhteita toisiin ihmisiin, mutta valheesta kiinni jääminen saattaa muuttaa aina niin luotettavan ihmisen hetkessä epäluotettavaksi. Luultavasti meistä jokainen on valehdellut ja jäänyt siitä myös kiinni. Jokainen on varmasti myös tuntenut sen, miltä tuntuu, kun toinen on valehdellut. Rehellinen tie lienee ainakin yksinkertaisin kulkea.
Totuuden puhuminen ei ole aina helppoa, etenkin jos asia koskee jotain omaa, ystävän tai läheisen kipeää asiaa. Luulen, että kannattaa miettiä, missä asioissa on totuudentorvena. Naapurin kengistä puhuttaessa mielipiteelläni ei ollut oikeastaan mitään merkitystä. Voin toki varoittaa liukkaasta kelistä, mutta en pysty juurikaan vaikuttamaan vieraiden ihmisten kenkävalintoihin. Kokeilematta kenkiä en voi edes tietää millaiset ne todellisuudessa ovat. Tänä päivänä en sanoisi naapurin kengistä mitään sen kummempaa kuin: Onnea uusille kengillesi. Niin teimme lapsena, kun joku oli saanut jotain uutta päällepantavaa.
Lähde: Helsingin Sanomat 10.1.2026 Jose Riikonen
Kuva: Amos Rexin näyttelystä Anna Estarriola, Leena Partanen