Tottumiskysymys

Tuttu kävelyreittini kauppakeskukseen ja metroasemalle on kokenut mullistuksen. Puolet pysäköintialueesta, jonka läpi kuljen viimeiset sata metriä, on suljettu. Autoilijat puikkelehtivat hämmentyneinä sinne tänne. Usean parkkiruudun yli on vedetty banderolli, jossa mainostetaan paikalle rakennettavaa 33-kerroksista tornitaloa. Ensimmäiset paalutuskoneet ovat aloittaneet hakkaavan työnsä.

Samaa hakkaavaa ääntä kuunnellaan pääkaupungissa tällä hetkellä ainakin Jätkäsaaressa, Kruunuvuorenrannassa, Kalasatamassa ja Pasilassa. Korkeita kaupunkisiluettia muuttavia rakennuksia ilmestyy kuin sieniä sateella, vaikka muutamasta ensimmäisestäkään tuskin on kerätty kokemuksia. Vuosaaren Cirrus on toiminut eräänlaisena maamerkkinä jo lähes 20 vuotta, mutta en ole koskaan kuullut kenenkään talossa asuvan kokemuksia esimerkiksi elämästä 20. kerroksessa. Miltä tuntuu, kun kirkkaalla säällä voi kiikaroida Tallinnaan? Huojuuko talo myrskyssä niin, että sen huomaa? Sen olen huomannut, että talon pohjoispuolen aukiolla tuulee aina, ja tuulisella säällä välttelen paikkaa.

Kalasataman tornitalot piirtyvät näkyviin metrossa Kulosaaresta tultaessa. Ne näkyvät myös Suomenlinnaan, mistä vuosisatojen ajan kaupungin maamerkkinä toimivat Tuomiokirkko ja Uspenskin katedraali.

Sata vuotta sitten Helsingin edustalla oli enemmän saaria kuin nykyisin. Saaret eivät ole suorastaan kadonneet, vaan niistä on tullut erinäisten maantäyttöprojektien myötä osa kantakaupunkia tai mannerta. Jätkäsaari esimerkiksi oli vielä ensimmäisen maailmansodan jälkeen huvila- ja virkistysaluetta, johon mentiin veneellä. Samanlainen paikka oli Hernesaari, jossa kukoisti laiton viinakauppa kieltolain aikaan. Kummankin kohtalona oli sittemmin päätyä sataman ja teollisuuden käyttöön, kun täyttömaalla muutettiin rantaviivan sijaintia.

Vuosaaren eteläiset rannat olivat vielä 90-luvulla pääosin suurten huviloiden yksityiskäytössä, kunnes uuden Aurinkolahden alueen rakentaminen alkoi. Kun 90-luvun lopulla ensimmäistä kertaa kävelin nykyisen Aurinkolahden hiekkarannan alueella, se oli osittain metsittynyt hiekkapoukama. Siellä täällä pilkotti puiden lomasta vanhoja huviloita. Nykyisen Uutelan kanavan paikalla oli mäntymetsää. Ja melkein metsän keskellä sijaitsi Pauligin vanha kahvinpaahtimo.

Kun muutin alueelle vuonna 2007, paahtimoa oltiin siirtämässä Vuosaaren satamaan. Kanava oli valmis, samoin rantabulevardi. Kanavanvarren taloja rakennettiin vielä muutaman vuoden ajan, joten paalutuskoneen ääni tuli turhankin tutuksi.

Uusien asuinalueiden asukkaat joutuvat tottumaan rakennusmeluun ja jatkuvasti liikkeellä oleviin suuriin työkoneisiin. Kaikki on koko ajan muutoksessa, betoniseinä nousee muutamassa päivässä peittämään omaa näkymää, lähimetsää kenties hakataan ja kalliota räjäytetään, liikennejärjestelyt muuttuvat, lasten koulutie on turvaton vuosikausia, palveluita joutuu hakemaan kaukaa.

Millaiseksi muodostuu ihmisten kotipaikkatunne näillä vuosikymmenten mittaisilla rakennustyömailla? 60- ja 70-lukujen lähiörakentaminen oli pienimuotoisempaa, metsään istutetut talot saivat pitää metsänsä ja olivat muutenkin valmiina nopeammin. Silti niissä asuvilla kesti pitkään luoda kontakteja lähiympäristöönsä. Miten käy uusissa tornitaloissa? Tai niiden alapuolelle jäävissä matalammissa rakennuksissa? Tuleeko niistä koteja vai sijoituskohteita?

Helsingin rakentamisvauhti on Suomen oloissa ennenkokematon eikä luultavasti muualla maassa ihan pian toistu. Pieniä signaaleja tosin on, ettei muuttoliike pääkaupunkiin ole enää yhtä vilkasta kuin ennusteissa, ja korona-aikahan voi tehdä oman yllätyksensä. 

Olen ilmiselvästi muutosvastainen, sillä toivon hitaampaa vauhtia, jotta ihmisillä on edes mahdollisuus juurtua. Peräänkuulutan tutkimusta vaikkapa tornitaloissa asumisesta,  ennen kuin niistä tehdään vakioprojekteja uusilla alueilla.  

Mutta ehkä kitisen turhaan, ehkä uusiin kaupunginosiin ja jatkuvasti kiihtyvään rakentamiseen tottuu. Ehkä jonain päivänä katselen metroaseman uusia tornitaloja ja tunnen lämpimän läikähdyksen sydämessäni?

Leila