Uniikki olo

Katselin vitriinissä kimaltelevaa juhlapukua, johon prinsessa Diana oli pukeutunut Harper´s Bazaar-lehden kansikuvassa vuonna 1997. Lehti julkaistiin joitakin kuukausia hänen kuolemansa jälkeen. Puvun oli suunnitellut Gianni Versace, ja kuva oli otettu jo vuonna 1991. Kuvassa sekä puku että sen kantaja säteilevät, mutta vitriinissä puku ilman Dianaa näyttää yllättävän hengettömältä.

Puku oli osa Groningenin museon viime viikolla päättynyttä värikylläistä Versace-näyttelyä. Huone toisensa jälkeen leiskui väreissä ja kuvioissa, julkisuuden henkilöt toisensa jälkeen mainittiin pukujen käyttäjinä. Mietin, miltä Dianasta tuntui kantaa esimerkiksi tuota hänelle suunniteltua uniikkia vaatetta? Ymmärsikö hän olevansa ainutlaatuinen vai oliko hänelle itsestään selvää saada pukeutua maailmankuulujen suunnittelijoiden vaateluomuksiin ja päätyä lehtien kansikuviin? Harper´s Bazaarin kansikuvasta hän ei tosin itse enää ollut tietoinen, ei myöskään ikonisen puvun päätymisestä huutokauppaan ja kymmenien tuhansien puntien summalla keräilijäpariskunnan perustamaan museoon.

Istun läppärini ääressä jumppatrikoot jalassa, treenipaita ja huppari päällä. On ollut viileä kevät, mutta asuvalinta kielii muustakin. Pandemia lähes lopetti pukeutumisen tarpeen ja nykyasustani tuli jokapäiväinen. Nyt pandemian jälkeen noudatan kotioloissa samaa mukavaa pukeutumiskoodia, johon en osaa kuvitella esimerkiksi äitini ikäpolvea. Mekko tai kuten aikaisemmin sanottiin, leninki, oli heidän kotivaatteensa, toisinaan esiliinalla suojeltuna.

Jossakin Facebookin kuvavirrassa kiinnitin huomiota katukuvaan Helsingistä vuodelta 1969. Etualalla kulki muutama nainen pukeutuneena hyvin istuviin leninkeihin tai jakkupukuihin, mies nahkatakissa taustalla. Kun katson katukuvaa tänä päivänä, näen enemmän tai vähemmän epämääräisiin kaapuihin ja ylileveisiin housuihin kätkeytyneitä ihmisiä. Miten tässä näin kävi, että vaateteollisuuden massatuotanto on saanut meidät näyttämään muumipeikoilta? Tottakai ihana vapaus, ei kiristäviä vaatekappaleita, ei epämukavia nailonsukkia tai kymmenen sentin korkoja, mutta mutta…

Muodin nimissä ihmiskunta ja kenties vielä useammin naiset on saatu pukemaan ylleen ja sivelemään iholleen tai työntämään suuhunsa mitä ihmeellisimpiä asioita, osa selvästi vaarallisia. Eikä tarvitse edes muistella belladonnaa silmissä tai lyijyn valkoista iholla, nykyaika tarjoaa silikonia ja botoxia. Pysytelkäämme kuitenkin vaatteissa, kemikaalipuolella on paljon sellaista, josta minulla ei ole tietoakaan.

Kun olin lapsi, minulle ja sisaruksilleni teetettiin paikallisella ompelijalla joulujuhla- ja kevätjuhlavaatteet nimensä mukaisesti koulun juhliin. Saimme olla mukana valitsemassa kankaita ja malleja, mutta aina eivät toiveet täyttyneet. Paikallisella ompelijalla oli muutamia muotilehtiä, joista hän oli muotoillut yksinkertaisia kaavoja. Muotikuvien prinsessavaatteet jäivät hovineitoakin vaatimattomammiksi, mutta ne olivat alusta lähtien omia. Vaatteiden sovitus oli jännä tilaisuus, jossa nuppineuloista huolimatta saattoi aistia lopputuloksen.

Luonnollinen jatke tälle oli, että aloimme sisareni kanssa ommella itse vaatteemme. Kaavojen tarjonta oli 60-luvun puolivälissä jo varsin monipuolista, ja Turussa oli loistava Kjisikin kangaskauppa. Pienen vinttihuoneemme lattia täyttyi aika ajoin kaavoista ja leikattavista kankaista, emmekä me pelänneet suuriakaan haasteita kuten talvitakkeja välivuorineen. Mopo meinasi karata käsistä, kun lähistön nuoret alkoivat kysellä ompeluapua. Lupasin kerran tehdä tuttavalle kesäisen housupuvun, jonka housuosan kaavat asettelin pari milliä vinoon niin, että saumasta tuli kiristävä. Tajusin onneksi jättää tilausompelimotyöt siihen, eikä tuttava suuttunut, kun lasku pieneni tarpeeksi.

Valmisvaateteollisuus alkoi 60-70-lukujen vaihteessa tarjota nuorisomallistoja, jotka veivät vähitellen motivaation itse tekemiseen. Farkkuja olisi ollut vaikea tehdä, samoin t-paitoja, jotka vähitellen muuttuivat joka paikan vaatteiksi. Viimeksi muistan ommelleeni itselleni vaatteita 90-luvun alussa, ja teetin ompelijalla jakkupuvun ystävän häihin saman vuosikymmenen lopussa.

On tietysti mukavaa ajansäästöä, kun ei tarvitse ommella vaatteitaan, mutta noissa itse tehdyissä tai ompelijalla teetetyissä pukineissa oli jotain sellaista, mitä massatuotanto ei voi korvata. Vaatteisiin tuli toisenlainen suhde, kun sen hyväksi oli nähnyt vaivaa tai se oli itselle mitoitettu. Tunsi olevansa ainutlaatuinen, kun kellään muulla ei varmasti ollut täysin samanlaista vaatetta. Saattoi ylipäänsä kokea, miltä hyvin istuva vaate tuntuu. 

Nykyisin ei tarvitse edes nähdä vaatekaupassa käymisen vaivaa, verkkokaupan tuote saapuu kotiin tai ainakin lähelle kotia, ja sovituskoppina toimii oma eteinen tai olohuone. Vääränkokoiset tai muuten epäkelvot vaatekappaleet voi palauttaa välittömästi myyjälle ilman että tarvitsee tavata tätä kasvotuksin. 

Versacen suunnittelemia vaatteita on hauska katsoa värien ja muotojen iloitteluna, mutta luultavasti en viihtyisi niissä. Riisun kauhtuneen hupparini ja puen tilalle itse neulotun villatakin, ensimmäisen koronakevään tuotoksen, ja koen oloni aivan uniikiksi.

Leila

Kuvat: Leila Haltia. Gianni Versace-näyttely, Groningenin museo, Alankomaat.

Vaikka näyttely on päättynyt, sitä voi katsella netissä: 

https://www.groningermuseum.nl/en/art/exhibitions/gianni-versace-retrospective

Lisää prinsessa Dianan puvusta:

https://www.theprincessandtheplatypus.org/versace