Urkki ja Lilibet

Urho Kekkonen aloitti ensimmäisen kautensa Suomen tasavallan presidenttinä maaliskuun alussa 1956. Luultavasti niihin aikoihin potkin jo vimmalla äitini kohdussa ja putkahdin maailmaan reilut pari kuukautta myöhemmin. Olin täyttänyt 25 vuotta Kekkosen jättäessä virkansa. Kuinka pitkään hänen valtakautensa olisi jatkunut, jos sairaus ei olisi pakottanut häntä luopumaan virastaan? Se asia jää arvoitukseksi.

Kekkosen luopuessa presidenttiydestään muistan ajatelleeni, että kuka voi tulla hänen tilalleen. Ajatus toisesta henkilöstä presidentin virassa tuntui oudolta ja mahdottomalta. Kekkonen oli hallinnut maata koko elinikäni. Hyvin pian kavahdin ajatustani, se oli jopa hiukan vaarallinen. Jos pidämme vallankäyttäjiä korvaamattomina ja heidän valitsemistaan itsestään selvyytenä, saattaa vallankäyttökin muovautua vääränlaiseksi. Suomi on muuttunut Kekkosen jälkeen, uusia ehdokkaita ja presidenttejä on löytynyt. Heitä sen kummemmin arvioimatta, hyvä niin.

Elisabet II nousi kuningattareksi vuonna 1952 heti isänsä kuoleman jälkeen. Hän ehti olla Yhdistyneen kuningaskunnan kuningattarena 70 vuotta. Englantilaisia haastateltiin kuningattaren kuoleman jälkeen. Eräs noin seitsemänkymppinen mies näytti tv-kuvissa aidosti järkyttyneeltä, kertoi olevansa sokissa, olihan Elisabet II ollut kuningattarena koko hänen elämänsä ajan. Ajatus kuulosti samalta kuin oma kekkosreaktioni.

Elisabet oli kuollessaan 96-vuotias ja silti hänen poismenonsa tuntui yllättävältä. Hän oli ottanut vastaan uuden pääministerin Liz Trussin vain paria päivää ennen kuolemaansa. Vaikka Kekkonen ja Elisabet II olivat aikanaan maansa keulakuvia, heidän asemansa olivat kuitenkin erilaiset. Kekkonen oli poliittinen vallankäyttäjä, Elisabet ei voinut edes ilmaista poliittisia mielipiteitään. Hänen asemansa ja toimensa oli näkyvä, mutta edustuksellinen.

Vuonna 1961 silloinen kotikyläni täytti 400 vuotta. Heinäkuussa vietettyyn juhlaan oli kokoontunut yli kymmenentuhatta ihmistä. Isä oli juhlatapahtuman vuoksi töissä ja äiti hoiti osuuttaan kotona, kun meille majoitettiin pari Ruotsista tai Norjasta tullutta juhlavierasta. Olin viisivuotias enkä muista noita ulkomaanvieraita. Omat mielikuvani liittyvät ihmispaljouteen. Istuimme kirkkopuiston nurmikolla ja odotimme Kekkosen saapumista kirkkoon juhlajumalanpalvelukseen ja sen jälkeen museon pihalla järjestettyyn juhlaan.

En ole varma näinkö Kekkosen ja puolisonsa Sylvin. Jälkeenpäin olen nähnyt valokuvia ja filminpätkiä, joissa Kekkonen astelee kohti kirkkoa pitkänä ja solakkana vierellään Sylvi hoikkana ja tyylikkäänä hänkin. Piispan pitäessä puhetta Kekkoset istuivat kirkon kuoriosassa nojatuoleissa. Osa juhlavieraista oli tullut juurilleen kaukaa Yhdysvalloista, jotkut Norjasta tai Ruotsista. Monet kyläläisistä tulivat katsomaan Kekkosta, presidentin vierailu oli ainutlaatuista Savon perukoilla. Perheemme juuret eivät olleet tästä savolaiskylästä, mitään sukuyhteyttä paikkakunnalle ei ollut. Meille lapsille suurin juttu taisi olla juuri Kekkosen tai ainakin hänen mustan virka-autonsa näkeminen sekä kylän halki kulkenut historiallinen kulkue.

Jos muistikuva Kekkosen näkemisestä on hämärän peitossa, kuningatar Elisabet II:n kohtaamisesta on selkeä muisto. Olin vuonna 2006 Skotlannissa Edinburghissa lomalla ja kipusimme matkatoverini kanssa keskustassa sijaitsevalle vanhalle linnoitusmäelle. Tutustuimme Crown Squarella sijaitsevaan linnaan ja Pyhän Margaretin kappeliin. Olimme lähdössä takaisin alas kaupunkiin, kun yhtäkkiä järjestysmiehet hätistelivät ihmisiä kadunvarsille, mäeltä ei saanut poistua.

Emme tienneet, mistä oli kysymys. Ensimmäisenä päähäni putkahti ajatus, oliko jokin vaaratilanne, ehkä pommiuhka. Kohta kuitenkin mutkan takaa pilkahti viininpunainen Rolls-Royce. Etupenkillä kuskin vieressä istui prinssi Philip, takapenkillä kuningatar Elisabet ja nuori nainen. Auto pysähtyi läheisen komendantin toimiston eteen ja kuninkaallinen seurue poistui rakennukseen.

Tässä vaiheessa mäeltä olisi voinut ehkä poistua, mutta jäimme tarkkailemaan tilannetta lähellä sijaitsevan pubin pihamaalle. Odotus palkittiin pian ja seurue tuli ulos rakennuksesta noin puolen tunnin kuluttua. Turvamiesten ja yleisön hämmästykseksi kuningatar ei mennytkään autoon vaan lähti tervehtimään paikalle jäänyttä yleisöä. Hän kätteli ihmisiä ja jutteli heille. Ja melkein minäkin kättelin Elisabetia, olin muutaman metrin etäisyydellä hänestä - mutta väärällä puolella katua. Tätä tarinaa kerron silloin tällöin lähipiirilleni ja ystävällisesti minulle muistutetaan: kuultu on.

Viime päivinä kuningatar Elisabethia on luonnehdittu monin tavoin. Häntä on kiitelty siitä, että hän halusi lähestyä ihmisiä. Hän oli velvollisuuden tuntoinen virkatehtävässään, mutta ehkä ihmisten lähestymisessä oli paljon muustakin kysymys. Tätä samaa olin todistamassa Edinburghissa. Monarkiksi synnytään, presidentiksi valitaan. Nykyisin Suomessa valinta on jo demokraattista: suora kansanvaali ja virkakausia kaksi. Kekkosen aikana lopullinen valinta oli valitsijamiehillä, kerran toimikautta jatkettiin poikkeuslailla.

Elisabet II vieraili virallisesti kaksi kertaa Suomessa. Toinen vierailuista tapahtui Kekkosen virkakauden aikana. Kuningatar vietiin muun muassa tutustumaan metsänhoitoon. Hän veti tämänkin osuuden hankalista olosuhteista huolimatta sisukkaasti läpi.

Ilmeisesti kansa antoi Kekkoselle lempinimen Urkki, perhepiiri Elisabetille Lilibet. Ehkä he, Urkki ja Lilibet kohtaavat tuonpuoleisessa, vetävät kumisaappaat jalkoihinsa ja tekevät eväsretken Skotlannin sumuisille nummille tai Suomen syksyiseen mäntymetsään.

Leena

Kuva: Leena Partanen Edinburgh 2006