Valoa ja hämärähyssyä
Luen Sirpa Kähkösen uusinta romaania Vihreä sali. Sen tapahtumat sijoittuvat lapsuudesta tuttuun 1960- luvun Kuopioon. Kirjan tarinassa jouluun on aikaa viikko. Kukkakaupassa sähkövalot loistavat joulukukkien yllä, mutta takahuoneessa kauppaa hoitavat naiset viettävät kynttilän valossa hämärähyssyä. Ulkoa tullut tsupparityttö alkaa mopata lattiaa ja miettii hämärähyssy-sanan hirveyttä.
Minulle sana hämärähyssy läikähtää lämpöisenä. Olen aina pitänyt hämärästä, alkavasta pimeydestä. Se ei tunnu pelottavalta tai pahalta vaan tilaisuudelta tehdä hetkestä kodikas, rauhallinen ja turvallinen. Siihen tarvitaan kynttilä palamaan pöydälle, villasukat jalkaan, hiljaisuus ympärille, ehkä rauhallinen musiikki tai ajatusten vaihto perheen tai ystävän kanssa. Ikkunasta voi katsella taivaan muuttuvia värejä ja maisemaa, joka vähitellen katoaa pimeän sisälle.
Hämärähyssy tuo mieleen myös edesmenneen äitini. Hän käytti sanaa sen positiivisessa merkityksessä. Hänen mieleensä se ilmeisesti piirsi lapsuuskodin hyvät hetket. Tulen loimotuksen hellassa tai uunissa. Perhe koolla pienessä keittiössä juttelemassa päivän tapahtumista. Joku teki käsitöitä, joku luki ääneen kirjaa. En ole varma, oliko heidän kodissaan vielä 1930-luvulla sähköä. Jos oli, sitä piti varmasti käyttää säästeliäästi. Keittiön katosta roikkuva vaatimaton valaisin ei suurta valomäärää tuottanut eikä aiheuttanut kovin suurta kustannustakaan, mutta sähkövalo, öljylamppu tai kynttilä sytytettiin vasta, kun se oli tarpeen ja pimeys söi hämärän.
Sähköjen yleistyttyä kotien valaisimiin kierrettiin vuosikymmenien ajan hehkulamppuja. 80-luvulla lamppumarkkinoille tulivat energiansäästölamput. Valon säätämiseen ja ohjaukseen alettiin kiinnittää huomiota ja erilaiset liiketunnistimet ja hämäräkytkimet yleistyivät. Järkevästi suunniteltu valaistus oli päällä vain silloin kun oli tarpeellista. Mahdollisimman suuri luonnonvalon hyödyntäminen on aina ollut hyvä vaihtoehto niin kodeissa kuin julkisissa tiloissakin.
Tällä vuosituhannella hehkulamppu sai lopulta kuolemantuomionsa. Energiatehokkuus on parantunut huomattavasti LED-lamppujen myötä ja ne ovat syrjäyttäneet muitakin markkinoilla olevia valonlähteitä. Ledien hyviin ominaisuuksiin kuuluu myös niiden pitkäikäisyys.
Omassa taloyhtiössäni tehtiin tänä vuonna piha-alueen remontti. Siihen kuului myös pihan uudelleen valaiseminen. Valoa on nyt riittävästi ja sitä on kohdistettu oikeisiin paikkoihin, kävelyalueille, roskiksille, autojen pihapaikoille sekä rappujen ja varastojen oville. Talojen takana olevaan talliin auton ajaminen ei enää pelota myöhään illalla, valoa riittää pimeimpiinkin nurkkiin. Hyvä valaistus on osa turvallisuuttamme.
Marras- ja joulukuu ovat meille hämärää ja pimeää rakastaville hyviä kuukausia. Joulun lähestyessä lapsuudesta muistuu mieleen sisään tuotu joulukuusi, jonka oksille laitettiin metalisiin jalkoihin aidot kynttilät. Ulos tehtiin lumilyhtyjä ja äidiltä saatiin kynttilänpätkiä niihin sytytettäviksi. Nykyisin pihoilla välkkyy erilaisia LED-viritelmiä, kauniita ja vähemmän kauniita. Oman tunnelmansa ne joka tapauksessa luovat, toisille hillityn, toisille värikkään.
Aikojen saatossa ihmiset ovat viettäneet tuvissaan ja saleissaan erilaisia hämärähyssyjä. Enimmäkseen olosuhteiden pakosta. Ennen sähkövaloa pihdissä paloi päre, pöydällä kynttilä tai öljylamppu, jonka äärellä pikkuaskareita tehtiin. Isoisäni äidin uunin reunalla paloi kitupiikki, nauriiseen koverrettu lyhty. Nimensä se lienee saanut siitä, että sen tuottama valomäärä oli todella pieni. Mummolle pimeät kuukaudet taisivat olla jatkuvaa hämärähyssyä.
Vihreä sali-romaanissa nuori Irene miettii: "Hirveä sana, minä ajattelin silloin, ehkä hirvein, hämhämhää hyssyssyy; nyökkäsin niin kuin vanhoille ihmisille nyökitään, hajamielisen kannustavasti, riisuin duffelin, puin työtakin ylleni ja otin mopin ja sangon esiin."
Leena
Kuva: Leena Partanen
Lainaus: Sirpa Kähkösen romaani Vihreä sali