Vuoropuhelua muistin kanssa

Moottorin ääni ja bensiinin tuoksu muistuttivat lapsuuden kesistä, samoin tuuli ja aurinko kasvoilla, veneen keinunta vastaantulevien veneiden aalloissa ja lokkien kimeät huudot. Sain kokea upean irtioton koronakevään rajoittuneista näkymistä, kun matkasimme pojan perheen kanssa kohti Espoon saariston ulkolaitaa vähätuulisena päivänä.

Perillä Knapperskärin saaressa oli hyvin tilaa, laakeilta kallioilta löytyi oiva retkipaikka. Olin käynyt saaressa useita kertoja kajakilla. Kuivat männynneulaset polulla tuoksuivat tutulta, mutta jostain syystä en onnistunut palauttamaan mieleeni tarkkaa rantautumispaikkaa melontaretkiltä.

Muisti on jännä asia. Kun katselin sileitä kallioita, muistin elävästi pystyttäneeni teltan tasaiseen kohtaan kahden männynkäkkärän välissä. Sitten aloin miettiä tarkemmin, olenko tosiaan yöpynyt juuri täällä, sekoitanko ehkä paikan johonkin toiseen lähes samanlaiseen. Ehkä se olikin Torra Lövö?

Mielessäni vilisti saaria, luotoja, aukeita näkymiä sekä kapeikkoja ja matalikkoja, joissa kajakilla pääsi vain tietystä kohdasta. Melkein tunsin myös Pentalan uimarannan pehmeän hiekan, johon jalkani upposivat, kun keikahdin nurin kajakkiin kiirehtiessäni. Muistin vaivalloisen rämpimisen läpi paksun sinilevämassan ja tunsin nenässäni mädäntyvän levän tuoksun, johon törmäsin pahana leväkesänä joskus 90-luvulla.

Olen uskonut omaavani näkömuistin, mutta iso osa saarella mieleen tulleista muistoista liittyi liikkeeseen, tuntoon, tuoksuihin. Samalla kuitenkin näin mielessäni vihreän levämassan ja veden alla piilottelevat kivet, joten en tiedä, voiko muistoja jaotella yhden aistikanavan mukaan. Ehkä mieleen painaminen tapahtuu jonkun kanavan kautta, mutta muut ovat siinä mukana?

Toisinaan muistot osoittautuvat vääriksi, vaikka olisivat kuinka elävän oloisia. Sisareni muistaa aivan eri asioita kuin minä ja ihmettelen joskus, olemmeko olleet samassa tilanteessa lainkaan. Lapsuuteni ensimmäisen kodin kalustusta on varmasti kerrottu minulle niin usein, että luulen muistavani sen, vaikka alle kaksivuotiaalle ei pitäisi vielä syntyä tarkkoja muistoja.

Onko sillä sitten väliä, ovatko muistot totta? Joka tapauksessa ne muokkaavat käsitystä itsestä ja omasta elämästä, joten traumaattisten muistojen todenmukaisuudella on merkitystä. Ainakin voi toivoa, ettei kantaisi mukanaan turhia negatiivisia muistoja.

Saariretkellä oli mukana pian viisivuotias pojantyttäreni. Hänen muistonsa retkestä ja saaresta muodostuvat erilaisiksi kuin omani, ja se on kiehtovaa. Hän löysi leppäkerttuja ja sai pitää niitä kädessään, kunnes ne päättivät lentää kuuluisan ison kiven juureen. Tai jonnekin. Hän näki sorsanpoikasia, joutsenia, pesiviä tiiroja ja lokkeja, sinisen taivaan ja kaukana kulkevia veneitä ja laivoja. Jostain niistä muodostuu hänelle muistoja, joiden ei tarvitse olla tarkkoja tai tosia, mutta jotka toivottavasti antavat voimaa.

Paluumatkalla olin vakuuttunut, että telttayöpyminen laakealla kalliolla kahden käkkärämännyn välissä oli totta, mutta tapahtunut jollain muulla saarella. Muistin kanssa voi keskustella ja pikkuisen neuvotellakin, ainakin jos on kyse omista muistoista.

Leila