Yhteispelillä se sujuu

Istumme sisareni kanssa isän olohuoneessa ja selaamme lapsuusajan valokuva-albumia. Kuvia siihen on tallennettu muutaman vuoden ajalta, ensimmäiset 50-luvun puolivälissä. Kuvissa polskimme uimarannalla, leikimme hiekkalaatikolla serkkujen kanssa, matkustamme ensimmäisellä kuplavolkkarilla jossain päin Suomea.

Pysähdymme muistelussamme kuvaan, jossa sisareni ajaa kolmipyöräistä lastenpyörää, minä istun takana olevassa kaukalossa. Siskolla on pallomekko, minulla valkoinen paita ja hattu. Sisko lienee kolmen, minä hiukan yli vuoden vanha. Toteamme, että siinä on ensimmäinen polkupyörämme ja sovussa ajellaan ilman suuria vaaroja.

Punainen kolmipyörä kävi ajastaan pieneksi polkea ja kouluikää lähestyessämme meille ostettiin nuorisopyörä. Virallisesti se oli siskon pyörä. Sain ajella silläkin, mutta hinku oli kokeilla aikuisten pyörää. Talutin salaa raskaan pyörän kotimme takana kulkevalle pikkutielle ja aloitin yksikseni sillä harjoittelun. Ei se tietysti hyvin päättynyt vaan ojan puolelle naapurin kuusiaidan juureen. Sisko sai isomman Helkama-merkkisen pyörän ja minä perin hänen nuorisopyöränsä. Pieniä vahinkoja sattui joskus silläkin, mutta se ei haitannut menoa.

Pyörillä ajeltiin kouluun, mökille ja erilaisille leikkipaikoille. Aikuiset ajoivat pyörillä pitkiäkin matkoja. Jos ei ollut autoa tai hevosta eivätkä linja-autoyhteydet olleet sopivat, kylille ja asioille lähdettiin pyörällä. Töihin poljettiin matkojen takaa ympäri vuoden. Suurta ruuhkaa ei maaseudun teillä kuitenkaan ollut.

Nykyisin pyöräilyn suosio on kasvussa. Enimmäkseen taidetaan pyöräillä kuntoilun ja ilmastotekojen nimissä. Kuvaan ovat astuneet työsuhdepyörät ja sähköpyörät. Lomamatkatkin saattavat edetä pyöräillen, kun pyöräteitä ja -reittejä tulee koko ajan lisää ja varusteet ovat nykyisin korkealaatuisia. Mikäpä siis pyöräillessä.

Harrastin pyöräilyä Helsingissä vuosia sitten lähinnä liikunnan takia. Ajelin lähikaupunginosissa ja maisemat vaihtuivat mukavasti ja nopeammin kuin kävellessä. Sitten luovutin. Kevyenliikenteen väylillä alkoi olla ruuhkaa, vaikkei silloin vielä tiedetty sähköisistä potkulaudoista. Oli pyöräilijöitä, lenkkeilijöitä, lastenvaunujen työntäjiä, skeittailijoita, koiranulkoiluttajia, rollaattorin turvin liikkujia, joskus sekaan eksyi mopo ja mönkijä. Meitä erilaisia liikkujia riitti ja minua ruuhka alkoi hirvittää. Päätin luopua kaupunkipyöräilystä ja kuntolenkitkin siirtyivät enimmäkseen luontopoluille.

Olen seurannut kevyenliikenteen väylillä liikkujia myös autoilijan näkökulmasta. Meno arveluttaa vielä enemmin, kun sekaan ovat liittyneet sähköiset potkulaudat. Usein autoilijoita syyllistetään liikenteen vaaratilanteista. Syystäkin, kun nopeusrajoituksia rikotaan eikä suojateiden eteen pysähdytä. Tosin autoilijakin on liikenteessä inhimillinen liikkuja. Joskus olosuhteet on tehty autoilijalle mahdottomiksi. Läheisen ostoskeskuksen kulmalla autoilijoille on Stop-merkki. Oikealta loivaa alamäkeä tuleva pyörätie piiloutuu kadunkulmaan rakennetun kerrostalon taakse. Vaikka autoilija pysähtyy sääntöjen mukaisesti, vauhdilla tulevaa pyöräilijää on mahdotonta havaita ajoissa. Tuurilla siis mennään, jos pyöräilijä tulee kovalla vauhdilla suojatielle. Autoilijan vinkkelistä myös kännykkää näpräävät jalankulkijat ovat arvaamattomia. Astuvatko he suojatielle vai jatkuuko heidän matkansa jalkakäytävää pitkin?

Lenkkeilen joka aamu kanavapolkuani pitkin. Se on noin puolitoista metriä leveä hiekkapolku. Puolen kilometrin matkan toisella puolella on jyrkkä kallioseinämä, toisella puolella meri. Vaaratilanteilta ei ole vältytty, vaikka suurin osa liikkujista on kävelijöitä tai juoksijoita. Eräänä sunnuntaiaamuna kävelin loivaa pitkää mäkeä ylös, kun vastaan pyyhälsi mutkan takaa vauhdilla muutaman pyöräilijän joukko. He täyttivät polun. Onneksi ehdin hypätä sivuun ja onneksi satuin kohtaan, jossa se oli mahdollista. Mielessä kävi kauhukuva, että pyöräilijöiden tielle olisi sattunut lastenvaunuja työntävä äiti. Huonosti olisi käynyt. Eilen puolestaan ilahduin, kun takaani ajeli pieni koulutyttö. Pyörän kello kilahti ajoissa, tiesin pysyä oikeassa laidassa hänen ajaessaan ohitseni kapealla puusillalla.

Minkään ryhmän syyllistäminen ei liene oikein eikä tarpeen. Ehkä enemminkin kampanjointi sen puolesta, että noudatamme liikennesääntöjä, liikumme sopivilla nopeuksilla, otamme toiset liikkujat huomioon ja katsomme tilanteita myös heidän näkökulmastaan. Valokuvaan tallentuneesta ensimmäisestä polkupyörämatkastani en juurikaan muista, mutta kuvan perusteella Yhteispelillä se sujui ja Sopu vei eteenpäin.

Leena

Kuvat: Perhealbumi ja Leena Partanen