”Yleisö nauroi oikeissa kohdissa”
Näin Helsingin sanomat otsikoi Metsurin tarina -elokuvasta arvionsa Cannesin ensi-illan jälkeen. Lausahdus on ohjaaja ja käsikirjoittaja Mikko Myllylahden, joka oli ensiesityksen jälkeen iloinen kansainvälisen yleisön reaktioista. Nauru oikeassa kohdassa tarkoittanee, että elokuvan sanoma oli ymmärretty ja siihen ladattu huumori oli mennyt perille.
Mieleen nousevat ne kerrat, kun oma nauru on kajahtanut elokuvateatterissa eikä muiden nauru olekaan säestänyt reaktiotani. Nauroinko väärässä kohdassa? Vaikeaa sanoa, mikä on oikea ja mikä väärä kohta naurulle. Käsitys tapahtumien hauskuudesta ja yleensäkin ihmisten tunnereaktiot ovat subjektiivisia.
Valmiiksi nauretut sarjat olivat aikoinaan varmoja tapauksia. Joku oli ajatellut, mitkä kohdat tv-sarjassa olivat hauskoja. Kotisohvalla ei tosin haitannut, pyrskähtelikö oikeassa kohdassa vai ei. Valmiiksi naurettuja sarjoja katsellessa tuli usein tunne, että istui muun porukan kanssa katsomossa ja huumorin kokeminen oli yhteistä. Naururaitojen lisäämistä ei 2000-luvulla enää juurikaan ole käytetty, joten kotona voi hekotella rauhassa ilman toisten avustusta.
Mille me sitten nauramme? Yleensä kai vitseille ja hauskoille sattumuksille. Vitseissä nauretaan Pikku-Kallelle tai Blondille, yleensä kai tyhmyydelle tai lapsenomaiselle yksinkertaisuudelle. Usein nauramme myös toisten epäonnistumisille, vahingoille, liukastumisille, kaatumisille ja tavaroiden tuhoutumisille. Tämä tuntuukin joskus vähän arveluttavalta. Nauru on sallittua, kun kakku lentää pellen naamaan, mutta arjen työ- ja kotielämässä vahingoille nauraminen ei ole aina paikallaan. Jokainen meistä lienee kuitenkin virnuillut niin sanotuissa väärissä kohdissa, joissa nauru voi olla loukkaavaa. Pokka ei vaan ole pitänyt.
Kukapa meistä haluaisi naurun kohteeksi. Ei varmasti kukaan, jos ei ole armoitettu vitsinkertoja. Etenkin suuren yleisön edessä on kiusallista seota sanoissaan tai huomata, että vaatteissa on jotain hassua tai suupieliin on jäänyt jäätelörinki. Tuntuu tietysti pahalta, kun toisten kasvoihin nousee pilkkaan häivähtävä hymy. Kun putosin Ateneumin rappusissa ja polviin sattui ilkeästi, ensimmäinen ajatus oli, näkikö kukaan. Sillä kertaa kukaan ei nähnyt, ei nauranut, mutta ei rientänyt apuunkaan. Mutta arvatenkin näytin koomiselta räpiköidessäni pystyyn valtavan portaikon tasanteella.
Jälkeen päin on hävettänyt omat väärissä kohdissa tapahtuneet tyrskähdykset. Lapsena ne menivät ymmärtämättömyyden piikkiin, aikuisena on pitänyt teeskennellä yskänkohtausta tai kahvin joutumista väärään kurkkuun selvitäkseen tilanteesta kunniakkaasti. Katsoin sattumalta pätkän Hauskat kotivideot- sarjaa. Joku lensi pää edellä seinään, joku toinen putosi korkealta maahan, kun astui harhaan. Maalaisjärki sanoi, ettei noista tilanteista voinut selvitä ilman tuntuvia vammoja, mutta silti niille naurettiin. Nauru voi olla iloa, mutta se voi lipsahtaa pilkan tai ajattelemattomuuden puolelle. Raja taitaa olla aika häilyvä.
Pari viimeistä vuotta ovat tehneet meistä ehkä aiempaa vakavampia. Aivan kuin koronan ja sodan seassa ei olisi tilaa tai oikeutta naurulle. Joskus jonkun läheisen kanssa tarinoidessa pieni muistelu saa nauramaan niin, ettei ilonpidosta meinaa tulla loppua. Muistellaan ehkä sukulaisen uuden huopahatun lentämistä kadun varteen parkkeeratun auton alle tai perunoiden keittämistä ilman vettä. Saatetaan kertoa toisillemme omia pieniä sattumuksia, jotka ensin ovat suututtaneet, pian jo naurattaneet. Osaamme onneksi nauraa usein myös itsellemme.
Aamulenkillä kävelen usein pelikentän ohitse. Eräänä aamuna jalkapallomaalien välisellä alueella oli pelaamassa vain kaksi noin kymmenvuotiasta poikaa. Heidän puheistaan saatoin päätellä, että paikalla olivat Pukki ja Pohjanpalo. Pukki pompotteli taitavasti palloa, Pohjanpalo seisoi maalillaan ja vaati hetken venyteltyään palloa pilkulle. Pukki oli asiasta eri mieltä ja alkoi töniä Pohjanpaloa, joka oli pienestä nujakoinnista vain hyvillään. Pukki nappasi lopulta pallon ja syöksyi toisessa päässä olevaa tyhjää maalia kohti. Pohjanpalo seisoi edelleen rauhallisena vartioimassa omaa maaliaan ja katseli Pukin etenemistä. Pukin potkaistua pallon tyhjään maalin Pohjanpalo tuuletti "Hyvä Pukki".
Pelikenttä jäi selkäni taakse, kun jatkoin lenkkiäni rantaviivaa pitkin kotiin päin. Minua hymyilytti, sitten nauratti. Se oli tilanteen tuomaa hyvänmielen naurua, iloa. Kiitos Pukki ja Pohjanpalo. Uskon vanhaan sanontaan: nauru pidentää ikää. Odotan innolla Metsurin tarina -elokuvan saapumista omaan elokuvateatteriini. Mietin, miltä tekijöistä olisi tuntunut, jos elokuva ei olisi herättänyt mitään reaktioita. Samalla mietiskelen, missä kohdissa minua naurattaa. Ehkä ihan oikeissa.
Leena
Kuva: Helsinki kuvia: Nauravaa yleisöä Elannon jäsenjuhlilla Tolkkisissa tasapainotaiteilija ja jonglööri Teuvo Juutin esityksen aikana.
Lähde: Helsingin Sanomat 21.5.2022