Yllätyksiä lenkkipolulla

Tavallinen arkinen maanantai, aamuinen kirkas taivas on iltapäivällä peittynyt raskaisiin harmaisiin pilviin ja kylmä tuuli karkottaa rannalta. Aivan täydellinen sää metsäkävelyyn siis. Päätämme ystäväni kanssa kiertää hiukan totutusta poikkeavan reitin ja löydämme nuotiopaikkoja ja puunrungoista rakennettuja majoja. Metsä näyttää suurelta, mutta ihmisen jälkiä on tämän tästä.

Kun olemme tulossa isommalle lenkkipolulle, pysähdymme katsomaan puissa heiluvia langasta tehtyjä koristeita, joiden merkitys ei valkene meille millään. Aivan niiden lähellä on valtava siirtolohkare, jonka yhdelle sivulle on maalattu tekstiä. Nimi, sekä syntymä- ja kuolinpäivä, ja alla englanniksi teksti "poikasi F." Lohkaretta vasten on kimppu keltaisia kukkia. Joku on tehnyt metsään hautakiven, muistopaikan, nimestä päätellen äidilleen, joka kuoli vuonna 1996. Viime kesänä tekstiä ei vielä ollut, kun kävin poimimassa mustikoita lähistöllä.

Kivi saa mielikuvituksen liikkeelle. Kuka ja miksi on tekstin tehnyt ja kukat tuonut? Nimi viittaa kenties Afrikkaan tai Lähi-Itään, mutta teksti on englanniksi ja kuolinpäivästä on jo yli 20 vuotta. Onko kyseessä pakolainen, jolla ei ole enää pääsyä vanhempiensa haudalle? Miksi kivi helsinkiläisessä metsässä, miksei joku muistopaikka vaikka kotona? Miksi vasta nyt, noin pitkän ajan kuluttua? Kysymyksiä, joihin ei varmasti koskaan tule vastausta.

Pohdimme jatkaessamme matkaa, miltä tuntuisi, jos syystä tai toisesta ei voisi käydä läheisten haudalla, eikä pääsisi hautajaisiin, kuten Italiassa oli koronaepidemian pahimmassa vaiheessa. Puhumattakaan New Yorkista, missä uutiskuvat näyttivät arkkukasoja joukkohaudan äärellä. Yli kymmenen hengen tilaisuudet ovat Suomessakin kiellettyjä, joten hautajaiset supistuvat todella pienimuotoisiksi. Suuri ylimääräinen suru heille, jotka ovat menettäneet läheisen ihmisen!

Tuntuu että keskustelu vajoaa väkisinkin tummiin vesiin, ja päätämme keskittyä keväiseen luontoon. Valkovuokot alkavat levittäytyä peittäviksi matoiksi lehdoissa, linnut pitävät suorastaan meteliä ja puron varren pensaissa on selvästi vihreää. Lintujen äänistä erotan vain tikan nakutuksen ja mustarastaan monipolviset sävelkulut, monet mielenkiintoiset laulajat jäävät tunnistamatta.

Heräävä kevät toimii keskustelun virittäjänä jonkin aikaa, mutta sitten alamme  pohtia, miten pitkään tämä poikkeustila jatkuu, koska saamme nähdä lapsenlapsia, meneekö koko kesä ja ehkä vielä syksykin ja kuinka tästä tilanteesta aikanaan päästään ulos...

Äkkiä päättymätön pohdinta keskeytyy, kun niittyaukean toisella puolella näkyy liikettä. Neljä valkohäntäpeuraa, jotka tarkemmalla tutkimisella osoittautuvat metsäkauriiksi! Ne syövät kaikessa rauhassa jotain suuren tammen alla, kunnes yksi nostaa päänsä ja heristää korviaan. Kuuliko se meidät? Aivan hiljaa otan kännykän esiin ja alan napsia. Liian kaukaa, tietenkin, eikä kännykän kamerassa ole oikeaa zoomia, mutta ikuistan hetken. Kuljemme varovasti hiukan lähemmäs, mutta kaksi kaurista alkaa juosta kohti läheistä metsikköä, ja pian toiset kaksi seuraavat. Ensimmäistä kertaa näen noita kauniita eläimiä Uutelan metsissä, vaikka olen kuullut muiden havainnoista.

Loppumatkan puhumme kauriista, eläimistä, linnuista ja niiden kuvaamisesta ja unohdamme kokonaan koronan. Hetkeksi. Mikä helpotus.

Leila