Ylpeyden kyyneleitä

Urheilija purskahtaa itkuun olympiasuorituksensa jälkeisessä haastattelussa. Mitaleille hän ei yltänyt, mutta sijoitus on hyvä. Urheilija ei saa vastattua haastattelijan kysymykseen. Alan jännittää hänen puolestaan, saako hän ollenkaan sanaa suustaan? Pitkän hiljaisuuden jälkeen urheilija kokoaa itsensä ja sanoo, ettei itku pettymyksestä johdu vaan kaikesta muusta asiaan liittyvästä, etenkin pitkän huipputason uran päättymisestä. Häpesikö urheilija tunneryöppyään ja itkemistään?

Jos häpesi, niin aivan suotta. Kukaan meistä ei ymmärrä, mitä kaikkea pistesijan saavuttaminen olympialaisissa on vaatinut. Ainakin kovaa harjoittelua ja kieltäytymistä vuosien ajan monesta arjen tavallisesta asiasta. Urheilu on tuottanut varmasti myös paljon iloa ja tyydytystä, se on täyttänyt elämän. Sitten kaikki loppuu suuriin kisoihin. Miltä se tuntuu? Sitä meidän sivustakatsojien on mahdotonta tietää. Mahdotonta tietää itkun perimmäistä syytä.

Itku voi tulla sipulia pilkottaessa tai kovassa vastatuulessa, mutta useimmiten se on spontaani reaktio ilmaista tunteensa. Herkimmin itkemme ollessamme surullisia tai pettyneitä, mutta itku tulee myös ilon ja onnen hetkinä. Miksi suuret tunteet synnyttävät juuri itkun? Se lienee tutkijoillekin arvoitus. Kyynelnesteen koostumusta on tutkittu ja sitäkin, että tunnekyyneleet ovat kemialliselta koostumukseltaan erilaiset kuin ulkoisen ärsykkeen aiheuttamat.

Vaikka itkun perimmäinen syy tuntuu epäselvältä, sillä on kuitenkin merkittävä viestinnällinen merkitys. Pienillä lapsilla se on ainoa keino ilmaista, ettei kaikki ole kunnossa. Itkun avulla herätetään äidin huomio, saadaan hoivaa ja pysytään hengissä. Itkevä aikuinen puolestaan herättää myötätuntoa, tulee tarve lohduttaa ja auttaa. Itku voi myös hämmentää tai ärsyttää.

Naisten itkemistä pidetään yleisesti sallittavampana kuin miesten. Mieleen tulee tuttavien alakouluikäinen poika, joka purskahti itkemään aina kun hävisi peleissä tai koulusuorituksissa toisille lapille, etenkin tytöille. Pojan äidillä oli tapana peittää kädellään pojan itkevät silmät. Jäin usein ihmettelemään, miksi poika itki niin herkästi, ja mikä oli perimmäinen syy äidin käytökseen? Ehkä äiti halusi pojan olevan paras ja voittaja. Pojalle häviö oli häpeällistä ja samalla hän petti äitinsä odotukset. Äitikään ei sietänyt häviötä, ei myöskään itkua. Miehet eivät hänen mielestään itkeneet.

On sallittua itkeä hautajaisissa, monesti sitä jopa odotetaan ainakin lähiomaisilta. Ikään kuin itkusta tulkittaisiin suhdetta läheiseen. Herättää ihmetystä, jos vaimo ei itke miestään tai poika äitiään. Mutta entä jos itkeekin väärässä paikassa? Jos lemmikin kuolema tai hömppäsarja itkettää enemmän kuin sukulaisen poislähtö? Usein voimme salata todelliset tunteemme toisilta ihmisiltä, mutta itkiessämme näytämme sellaista, mitä emme koskaan välttämättä sano ääneen.

Tunteiden aiheuttama itku on ihmisen erikoisuus, Helsingin sanomat otsikoi tiedeartikkelinsa. Eläimetkin itkevät, kyyneleet ovat tärkeät näölle ja silmien hyvinvoinnille. Vaikka eläimet surevat, ne eivät todistettavasti osoita suruaan itkemällä. Itku lienee yksi sellainen ominaisuus, joka erottaa meidät ihmiset muusta eläinkunnasta.

En muista olleeni lapsena mikään itkuiikka. Ennemminkin reipas ja iloinen lapsi. Ajan sanotaan kultaavan muistoja, ehkä tässäkin kohdassa on käynyt niin. Nuorena ja aikuisena kyyneleet ovat nousseet sitäkin herkemmin. Väärässä kohdassa ja julkisesti itkeminen on joskus hävettänyt. Itkun jäljet on halunnut peittää ja hautoa punertuneet silmät kirkkaiksi ennen ihmisten eteen astumista.

Suurin osa meistä itkee aidosti tilanteissa, joissa koemme suuria tunteita tai vaikkapa kovaa kipua. Voisiko itkeminen olla joskus taktikointia? Poliisi päästää punaisia päin ajaneen varoituksella, kun tämä on purskahtanut poliisiauton takapenkillä itkuun tai perintökalleuden rikkoontumista vähätellään, kun rikkoja on ennen toruja ja päivittelyjä vuodattanut katkerat kyyneleet.

Liikutun helposti elokuvista ja urheilijoiden menestyksestä. Television välityksellä sain tänä kesänä seurata olympiaurheilijoiden kamppailuja ja samalla heidän tunteikkaita hetkiään. Kyyneleitä virtasi niin ilosta kuin pettymyksestäkin. Olipa itkun syy mikä tahansa, mielestäni sitä ei tarvitse koskaan hävetä. Ehkä se kertoo enneminkin ihmisen kyvystä tuntea syvästi. Olympiakisoissa meitä katsojia ja urheilijoita yhdistävät ainakin ne kyyneleet, jotka syntyvät urheilijan seisoessa palkintokorokkeella ja Suomen lipun noustessa samaan aikaan salkoon. Ne lienevät yhteenkuuluvuuden ja ylpeyden kyyneleitä.

Leena

Lähde: Helsingin Sanomat 2.8.2021

Kuva: Helsinkikuvia.fi